Positiivinen kulttuurishokki

25.02.2011 » Suvi Saarnio ja Mikko Kiuttu

Postissa tulleista kirjallisista ohjeista huolimatta suunnistaminen yliopiston sokkeloissa oli jokseenkin arveluttavaa.. Mutta löytyipä kahvio kuitenkin, siellä oli jo jokunen muukin tuleva maantieteilijä odottelemassa. Tunnelma oli jännittävä, kaikki olivat hiljaa ja katselivat ujona toisiaan..

Lopulta meitä uusia oli paikalla 36, jolloin tilaisuus alkoi. Ensimmäisenä oli tutustumiskierros, jolloin kaikki esittelivät itsensä lyhyesti. Kotipaikkakunnat vaihtelivat niin pohjois-etelä kuin myös itä-länsisuunnassa lähes koko Suomen kattavasti. Silti kaikilla tuntui olevan paljon samoja kiinnostuksen kohteita ja harrastuksia! Esittelyn jälkeen laitoksen johtaja Jarmo Rusanen kertoi Maantieteen laitoksesta, tutkimuksesta jota laitoksella tehdään sekä maantieteen opiskelusta yliopistossa. Sen jälkeen meidät jaettiin pienryhmiin, joita vetivät vanhemmat opiskelijat, ”pro:t eli pienryhmäohjaajat”. Heidän johdollaan lähdimme tutustumaan toisiimme ja paneutumaan syvemmin yliopisto-opiskelun ihmeelliseen maailmaan..

Opiskelu yliopistossa alkaa yleensä juuri pienryhmäohjauksella. Varsinaiset kurssit alkavat joskus viikkoakin myöhemmin, ensimmäiset päivät on siis jätetty pelkästään yliopistomaailmaan tutustumiseen. Pienryhmäohjaukseen kuuluu tapaamisia oman ryhmän kanssa, jolloin ”pro” johdattelee yliopiston saloihin ja opastaa välttämättömät käytännön kuviot. Samalla tutustutaan kurssikavereihin, ja monesti omasta pienryhmästä muodostuu pitkäksi aikaa tuki ja turva. Ohjauksen aikana on myös muutamia yhteisiä tapaamisia (yleensä iltaisin), jolloin tutustuu muihinkin kurssikavereihin. Esimerkiksi kuvassa on meneillään Hietasaaren perinteinen ”fuksiaisviikonloppu”, jolloin uudet opiskelijat saavat kasteensa maantieteilijöinä erilaisten kisailuitten ja ohjelmien kautta. Maantieteellä yhteishenki on loistava, ja kurssista muodostuu nopeasti pieni ”perhe” ;) Myös vanhempiin opiskelijoihin (=”fossiileihin”) tutustuu nopeasti; se on helppoa sillä yhteisiä mielenkiinnon kohteita löytyy nopeasti paljon!

Ensimmäiset oikeat luennot saattavat olla kulttuurishokki, kuten oli myös mulle. Luennoitsijat puhuvat oman tieteensä ”slangilla” eli tieteellisillä termeillä, jotka ovat alkuun pelkkää hepreaa. Kun samaan aikaan asiaa tulee todella paljon, on jo parin ekan luennon jälkeen helposti pää turralla.. Terminologiasta pääsee kuitenkin kohtalaisen nopeasti jyvälle, ja sen jälkeen asioiden ymmärtäminen helpottuukin jo paljon. Tosin, kuten Suvi viime tekstissään mainitti, vastuu on käytännössä kokonaan omilla harteilla. Eli ”opettaja” ei enää valvo, kuinka hyvin kukanenkin oppii, vaan oppimisesta on itse pidettävä huoli.

Asiaa tulee alkuun siis paljon. Esimerkiksi maantieteen ekalla johdantokurssilla kerrataan koko lukion maantiede ja siihen laitellaan vielä ripaus itse tiedettä päälle. Seuraavilla kursseilla lukion mantsa alkaa olla muisto vain, ja aiheissa mennään yhä syvemmälle ja tieteellisempään suuntaan. Voi vain ihmetellä, kuinka valtavan määrän erilaisia osa-alueita maantiede pitääkään sisällään! Ainakin allekirjoittaneella käsitys maantieteestä muuttui parin ensimmäisen kurssin aikana täysin siitä, mitä se oli vielä lukion jälkeen. Mutta muutos oli positiivinen isolla p:llä: En uskonut että maantiede voisi olla niin mielenkiintoista, ja samaa sanoivat kurssikaveritkin!! Myöhemmin se on ollut pakko uskoa kerta toisensa jälkeen.

Tässäpä oli hieman meikäläisen muistoja siitä, millaista oli opiskelujen aloittaminen yliopistossa. Mutta mitä kaikkea maantieteeseen sitten yliopistossa kuuluu, ja millaisia kursseja opintojen edetessä tulee vastaan? Ja mitä kaikkea muuta yliopisto-opiskeluun kuuluu? Suvi jo johdattelikin eri opintokäytänteihin jne, mutta tarkempaa tietoa mantsasta, opiskelijaelämästä ynnä muusta luvassa myöhemmissä blogeissa!

-Mikko