Helpot pisteet – onko sellaisiakin?

29.03.2011 » Suvi Saarnio ja Mikko Kiuttu

Yleensä asiat eivät ihan näin kamalasti ole, mutta toisinaan nuo stereotypiat änkeävät ikävä kyllä keskelle todellista arkea! Näin kävi mullekin hiljattain.

Joskus kurssit tuntuvat tosi helpoilta ja mielenkiintoisilta ja tuntuu, että homma etenee kuin leikkiä vain! Kurssien vaatimustasot kuitenkin vaihtelevat hyvin paljon, ja helpot kurssit saattavat tuudittaa liian hyvään tunteeseen. No onneksi tätä tapahtuu harvoin. Sen sijaan pahempaa on, jos tällaisissa tilanteissa ei malta jättää mitään pois.. Se tuppaa olemaan itelläkin ongelma, koska on niin paljon mielenkiintoisia kursseja mitä haluaisi käydä.

Nyt ahneus kostautui, kun kävikin niin, että valtio kutsui viikoksi huostaansa. Joudun lähiaikoina jättämään opiskelut viikoksi ja suuntamaan kohti kasarmin portteja – siis kertaamaan. Juuri sopivimpaan saumaan, kun olisi seminaareja, työselkkareiden ja tutkielman palautusta, pakollisia harjoituksia… Olenkin joutunut pari viikkoa painamaan niska limassa hommaa, jotta saisin kaiken ajallaan tehtyä ja siten puhtaan pöydän ennen kertausta. Lisäksi on ollut vielä harrastushommia (sihteerin hommia ja vaihto-oppilaiden lennätystä ilmailukerhossa) ja pari sijaisuutta lukiossa, eli tuntien suunnitteluunkin mennyt pari iltaa. Pisin päivä taisi olla torstai, jolloin vietin 13h yliopistolla ja sen jälkeen hommat jatkui vielä kotosalla, eli tuli tehtyä sellanen 19h työpäivä. Muutamana muunakin päivänä tunnit venähti yli 17.. Mutta nyt alkaa helpottaa, enää pitäisi pari korvaustehtävää saada valmiiksi tulevista poissaoloista – mukavampi tehdä ennen kuin jälkeen ;)

Välissä siis tuppaa olemaan kiirettä, kun onnistuu järjestelemään asiat hieman epäonnisemmin.. Silloin tuntuu, että Kelan tuet ovat aika pieni palkka. Mutta juttuhan onkin niin, että ei kaikkea voi suoraan rahassa mitata. Kun nyt jaksaa ahkeroida välissä pitkääkin päivää, niin ehkäpä se joskus palkitaan. Ja kiva se on myös oppia, sekin palkitsee välissä paljon ainakin henkisesti. Hiljattain saatiin päätökseen lähes koko kevään kestänyt projekti, jonka tarkoituksena oli tehdä käyttöopas älytaulujen käyttöön maantieteen (ja biologian) opetuksessa peruskoulussa ja lukiossa. Sitä varten mm haastattelimme aineenopettajia ympäri Suomea, ja kartoitimme näin käytännönkokemuksia. Lisäksi selvitimme tutkimustuloksia, joita on saatu niiden käytön vaikutuksista esim. oppimistuloksiin.

Kurssi oli osa Geoinformatiikan opintoja, siis GIS -opintoja. Geoinformatiikka on maantieteen osa-alue, joka tuottaa ja hyödyntää paikkatietoihin liittyviä asioita. Se hyödyntää siis paljon uutta teknologiaa ja myös kehittää sitä, ja sen puoleen tuokaan kurssi ei mennyt täysin sivuraiteille aiheessaan. Paikkatiedolle on nykyään hirveästi erilaisia käytännönsovelluksia, esim. GPS, navigaattorit, erilaiset karttasovellukset (Google maps, Google Earth) ja niihin liitettävät tiedot, kuten pizzeriat, nopeusrajoitukset jne jne. Monessa näistä sovelluksista on ollut maantieteilijöitä mukana kehitystyössä, sillä heillä on kyky tulkita karttaa, ei vain katsoa sitä. Toisin sanoen mahduttaa karttaan paljon muutakin kuin pelkkiä teitä ja järviä. Maantieteilijä näkee kartassa hyvin monenlaisia asioita, jotka eivät äkkiseltään tulisi edes mieleen. Tällaisia ovat esim. “kartan henki, kartan sukupuolikonstruktiot, tilan muovaaminen paikaksi, symboleiden merkitys, yksityisyyden suoja jne”. Erilaiset paikkatiedon analysointimenetelmät ovat myös tärkeitä, ja niitä hyödynnetään paljon myös muitten mantsan osa-alueitten tutkimuksiin. Esimerkiksi lumensyvyyskartat ovat hyvä esimerkki: kun havaintoasemia on vain joissakin paikoissa, miten saadaan luotettava syvyyskartta jolla katetaan koko Suomen pinta-ala? Menetelmiä on useita, mutta kartat ovat hyvin erin näköisiä ja vain osa suunnilleen luotettavia!

Siispä näitten perusteella vastaus otsikon kysymykseen: Ei kurssit (=pisteet) aina helppoja ole, mutta kun mielenkiinto säilyy, niin ei sillä helppoudella niin väliä olekaan! Ja mantsalla mielenkiinto säilyy keskimäärin erinomaisesti!