Pohjoista luontoa tutkimassa

19.09.2011 » Suvi Saarnio ja Mikko Kiuttu

Eka vuonna kyseinen viikko meni kertausharjoituksissa, nyt Kilpisjärvellä. Silti hetkeäkään ei ole harmittanut, että tämänvuotiset avausbileet menivät sivusuun, vietimme nimittäin luonnonmaantieteen syventävällä kenttäkurssilla eräitä opiskeluajan parhaista hetkistä!

Kenttäkurssi, nimeltään Pohjoisen luonnon tutkimus, pidettiin Kilpisjärvellä Helsingin yliopiston biologisella tutkimusasemalla ma 5.9. – su 11.9. Luonnollisesti maanantai ja sunnuntai olivat enimmäkseen matkustuspäiviä, mutta muut viisi olivat intensiivisiä maastopäiviä. Tässä blogissa teen pikaisen katsauksen kurssin puuhasteluihin, marraskuussa OuLUMAn sivuilla julkaistavassa kolumnissa on sitten luvassa tarkempaa matkakertomusta ja lisää kuvamateriaalia.

Luonnonmaantieteen opiskelijoilla on kaksi pakollista kenttäkurssia, perus- ja syventävä ”kenttis”. Syventävän kenttäkurssin tarkoituksena on perehdyttää opiskelijat monimutkaisiin ja moniulotteisiin luonnonmaantieteellisiin prosesseihin pohjoisilla leveysasteilla, sekä tutustuttaa niihin liittyviin tutkimusmenetelmiin. Kurssin varsinaisina aiheina olivat tänä vuonna geomorfologiset ilmiöt ja prosessit pohjoisilla alueilla, biomassa ja biodiversiteetti sekä näiden eri teemojen linkittyminen. Uutena tutkimuskohteena kurssille oli nostettu geodiversiteetti, eli elottoman luonnon monimuotoisuus. Lisäksi ajomatkan aikana piipahdimme mielenkiintoisissa luonnonmaantieteellisissä kohteissa, kuten Aavasaksanvaaralla Ylitorniolla.

Maanantaina olimme perillä myöhään illalla, joten aikaa oli vain majoittumiseen sekä pieneen reippailuun Saanan rinteillä. :) Tiistailta alkoi sitten varsinainen kurssiohjelma. Maastopäivät oli jaettu teemoihin. Tiistaina aiheina olivat metsänrajavyöhyke sekä ikirouta, keskiviikkona geomorfologinen aktiivisuus, torstaina biomassa, perjantaina geodiversiteetti ja lauantaina sokerina pohjalla jäätikkövierailu Norjan puolella! Lisäksi iltaisin pidimme vielä seminaariesityksiä aiheista, jotka olimme jo etukäteen valmistelleet.

Teimme käytännössä kaikki mittaukset korkeusgradientin suhteen, eli tutkimuslinjat kulkivat tunturien rinteitä aina Saanan laelle saakka. Korkeusvaihtelua saattoi tutkimuslinjalla olla lähes 500 metriä, ja pituuttakin kertyä yli 5 km. Kun korkeusvaihtelun yhdistää yhteensä yli 10 km:n kävelylenkkeihin, alkoi kurssilla olla jo fyysistäkin ulottuvuutta. Kurssin yhtenä vaatimuksena olikin kenttäkelpoisuus :) Poikkeuksena oli tiistain ikiroudan mittaaminen, jonka toteutimme ns. palsasuolla. Silloinkin kävimme kuitenkin tunturissa, nimittäin metsänrajamittauksia tekemässä, joten suokävelyn lisäksi saimme hieman kiipeilläkin :) Kurssi ajoittui kuitenkin sopivasti ruska-aikaan, joten maisemat ja värisävyt luonnossa olivat upeat! Olikin mahtava kenttätöiden lomassa hetkeksi istahtaa evästauolle ja vain hiljentyä ihailemaan maisemia. Varsinkin näköalat Saanan huipulta ovat huikeat.. :)

Kurssin aiheet olivat todella mielenkiintoisia. Opimme viikon aikana valtavan määrän uusia asioita, ja mikä tärkeintä, yhdistämään teoriatietämystä käytäntöön. Etenkin suurien ilmiöiden, kuten ikiroudan tai jäätikön suhteen, pelkän teoriatiedon varaan nojaaminen on harhaan johtavaa. Mittasuhteita ja ilmiöiden monimutkaisuutta on mahdoton kuvitella pelkkien kirjan kuvien tai taulukoiden avulla.

Mieleen jäi myös monenlaisia askareita, ja etenkin ilmastonmuutoksen todellisuus ja sen vaikutukset pohjoisen herkkiin ekosysteemeihin jäivät lähtemättömästi mieleen. Kun kerran pääsee konkreettisesti näkemään muutokset valtavissa prosesseissa, tajuaa, millaisesta muutoksesta on oikeasti kyse, ja kuinka moneen asiaan sillä on loppujen lopuksi vaikutuksia. Ehkä vaikuttavin kohde oli laaksojäätikkö Norjan puolella. Jäätikkö oli muutaman viime vuosisadan aikana vetäytynyt puolisen kilometriä, mutta siitä matkasta viimeisen 13 vuoden aikana n. 200 metriä, ja jo viimeisen vuoden aikana parikymmentä metriä, eli keskimäärin n. 5 cm vuorokaudessa!! Käsittämätön määrä niin valtavassa systeemissä kuin mitä tuokin jäätikkö oli!

Eräs mielenkiintoinen ilmiö oli sopulien vaellus, josta rippeet olivat edelleen näkyvissä. Joka päivä näkyi useita sopuleita metsässä ja tunturipaljakalla, ja aina ne olivat yhtä hilpeä näky :) Oli myös hauska haastatella erästä kalatutkijaa, joka kertoi löytäneensä jopa haukien mahasta sopulien jäänteitä! Jossain vaiheessa kurssia professorimme tuumasikin, että porukkahan alkaa selvästi sopuloitumaan.. No, se lienee vain positiivista, sillä hauskaa riitti loistavalla porukalla, ja jälleen porukkahenki tiivistyi reissun myötä! Tästä on hyvä jatkaa syksyn muihin kursseihin :)

Hyvää alkusyksyä toivotellen,

Mikko

Lisää Mikon kenttäkurssikokemuksista voit lukea Pohjoista luontoa tutkimassa -kolumnista.