1. Merkintä
11.10.2010 | Veera Brusila
Yliopistossa riittävä opiskelumäärä täytyy määritellä itse. Ei ole jatkuvaa kotitehtävien virtaa jonka tehtyään voi sanoa tehneensä tarpeeksi. Aloitan toista vuotta biologialla. Opiskelijana ongelmanani on tasapainon löytäminen ja priorisointi.
Luennoilla ei ole pakko käydä. Kurssia ei ole pakko suorittaa tänä vuonna. Mutta vapauden kasvaessa kasvaa vastuu, ja lopulta on helpompi mennä kemian tenttiin kuin jättää kaikki ja liftata Intiaan.
Elämässä valtavasta määrästä asioita ei saa opintopisteitä. Juoksenko puolimaratonin vai luenko muutaman tunnin kasvimorfologiaa, ei siihen ole sen oikeampaa vastausta. Voin haluta pyykkilautavatsan, tutkinnon, läjäpäin statuksia ja minähän haluan. Olen supermies! Katsokaa minua.
Omaan tasoon ei pidä tyytyä, koska voin olla mitä tahansa: Vähän parempi, vähän nopeampi, osata vielä yhden asian. Vapaus tulla paremmaksi kääntyy salakavalasti saavuttamisen imperatiiviksi. Minä en halua tehdä tätä, mutta haluan saada sen tehtyä. Vasta hiljattain olen ymmärtänyt miten en koskaan voi saavuttaa mitään korkeinta tasoa, jossa kaikki näkisivät minut ja taivaallinen sotajoukko julistaisi minun tulleen perille. Maaliviiva on samaan aikaan lähtö.
Yritän kovasti hyväksyä, että minusta ei ehkä sittenkään tule ultrajuoksija-kirjailija-nobelisti-ensihoitajaa. Ihmisenä haluan valtavasti huomiota ja ihailua, mutta ihailen niitä jotka eivät kärtä sellaista. Oivallan elämääni pitkälti pitkänmatkanjuoksun kautta ja siinä missä kolmenkymmenen kilometrin jälkeen jatkaminen vaatii kurinalaisuutta, myös levättävä on samalla ehdottomuudella.
Jos juoksen ensimmäisen kilometrin liian lujaa en pääse loppuun. On vaikea käsittää ettei osaa lajeja, ettei nosta paljon mitään penkistä, että olisi muka liian vaativa tai ankara itselleen. Blogin myötä yritän löytää tason, jossa teen riittävästi tekemättä liikaa.
Ei kommentteja artikkelille “1. Merkintä”
