Haluaisin oppia juoksemaan aina, kaikessa.
12.10.2010 | Veera Brusila
Molekyylievoluution laskut, englannin puhekurssi, kemian perustyöt viimevuodelta, joudunko lajintuntemuksiin, menevätkö mitkä kurssit päällekkäin, pitää muistaa tulostaa kurssimoniste, missä avaimet.
Biologiassa minua kiinnostaa muiden muassa henkisen ja fyysisen puolen välinen yhteys. Miten ravinto ja sen puute, stressi ja juokseminen vaikuttavat minuun. Tavallisesti jaan itseni keholliseen ja henkiseen minään. En ole läsnä hetkessä vaan menneessä (mitä olisi pitänyt sanoaa) ja tulevassa (mitä teen kun pääsen kotiin). Juostuani tarpeeksi pitkään tällaiset rajanteot häviävät: en ole mikään irrallinen henki vaan vahva, fyysinen olento.
Alunperin inhosin juoksemista ja tein sitä, koska halusin parantaa kuntoani. Juoksusuunnitelma määräsi minut hengästymään ja häpeilemään kolmesti viikossa. Nykyään juoksusuunnitelmani rakentuu pitkälti jälkikäteen. Vaatiiko opiskelussa sama ”oikean alan” vai oppiiko siihen kuten juoksuun? Voisinko olla hiihtäjä?
Huolehdin pärjäämistäni ja asioiden asettaminen oikeisiin mittasuhteisiin on vaikeaa. Ihan oikeasti, vaikka olisin työtön ja internet tulisi maksulliseksi, tuskin syrjäytyisin informaatioyhteiskunnasta, minua lähetettäisi Kiinaan riisiviljelmille nukkumaan leveälierisen hattuni alle. Ilmastonmuutos veisi kotini ja synnyttäisin vinosilmäisiä lapsia.
Tänä syksynä olen ensimmäisiä kertoja alkanut uppoutua opiskeluuni. En ehkä jaksa keskittyä luennolla kymmentä minuuttia kauempaa, mutta kotona katoan solukkoviljelyn teoriaan tai luentopäiväkirjoihin. Juoksussa tarkka suunnitelma ja tavoite aiheuttavat rimakauhua ja lenkkien jäämistä väliin, stressiä. Juoksusuoritus ei voi olla suoritus, koska silloin en voisi suoriutua siitä. Haluaisin oppia juoksemaan aina, kaikessa.
Ei kommentteja artikkelille “Haluaisin oppia juoksemaan aina, kaikessa.”
