Kohti ihanneminää

20.10.2010 | Veera Brusila

Ennen yliopistoa pidin välivuoden, jonka aikana huomasin olevani muutakin kuin opiskelija.

Ketä äänestän, miten vältän ostamasta halpatyövoimalla tehtyjä vaatteita, mikä on minun vastuuni kuluttajana, kansalaisena, aikuisena? Maailma on täynnä huutavia, kirkuvia, hakkaavia asioita, joista haluan tietää.

Ihanneminäni on akateemisesti koulutettu ja kielitaitoinen ihminen, joka kykenee ymmärtämään ilmiöitä ja liittämään ne konteksteihinsa. Nyt en ollut rehellinen. Ihanneminäni on Indiana Jones, joka pelastaa maapallon ilmastonmuutokselta. Siihen ei ole suoraa koulutusta. Eli jos luen uutisotsikot, vastaako se eliöiden systematiikan lukemista?

On helppo keksiä syitä, miksi tänäänkään ei voi opiskella. Poikaystävä jätti, hamsteri kuoli, nousin väärällä jalalla sängystä. Olen niin helisevän iloinen, etten todellakaan aio käyttää tällaista päivää koneella ja on nämä uutisotsikot. Kunhan tästä päästään yli niin asiat helpottuvat, nälänhätä loppuu, bambin äiti selviääkin luodeista. Oikeiden syiden tunnistaminen on vaikeaa. Miltä tuntuu olla liian väsynyt, milloin täytyy hellittää, vaikka se tarkoittaisi luopumista omista tavoitteista?

On opeteltava joustamaan. On hyväksyttävä, että kaikki ei joka kerta mene kuten minä haluan.  Aina on joustettava, koska ”oksa joka ei taivu, katkeaa tuulessa.” Mutta eikö joustamisen synonyymejä ole periksiantaminen, luovuttaminen, luopuminen? Oksa, joka antaa periksi, katkeaa tuulessa.

Opintopisteitä voi mitata, mutta opiskelua ei voi rajata irti muusta elämästä. Minun täytyy löytää keskitie, jossa tunnen oikeita asioita oikeissa paikoissa. En halua olla taakka kämppiksille, perheelle, Suomen sosiaaliturvajärjestelmälle enkä globaalille ekosysteemille. Kaikki tämä on subjektiivista. Oikea tapa ei tule ulkopuolelta.

Kuvat: Toivo Korja