Olen oma auktoriteettini
19.11.2010 | Veera Brusila
Yliopistossa luennoille ei ole pakko mennä. Opiskelutahti on määriteltävä itse. Tällainen etätyö vaatii itsekuria. Itseään on tarkkailtava: Opinko nämä asiat, ymmärränkö mistä puhutaan, onko minulle hyödyllistä istua luennoilla, jaksanko keskittyä?
Yläasteella lintsattuihin poissaolotodistuksiin nimen saaminen oli riemastuttavaa vapautta. Huijasin auktoriteetteja, pystyin siihen, mikään ei voisi pidätellä minua! Nyt auktoriteetti olen minä itse, paikallaoloni lisäksi tarkkailen läsnäoloani, yritän keksiä tapoja muistaa. Vaadin toiminnaltani paljon: Haluan kehittyä ja olla parempi. Juoksen lenkit, syön oikein, opiskelen päivittäin, luen uutisia, keskusteluja, kirjoja…
Opiskelukaverini sanoi, että kouluhommien jälkeen tulee olo ettei mitään tarvitse enää tehdä. Minulle sitä oloa ei tule. Yläasteen jälkeen olen jossain vaiheessa omaksunut ihanteekseni kovan työn ja itsehillinnän, ja kuvitelmat luonnonlahjakkuudesta katosivat. Jos en juokse, en kehity. Jos en opiskele ja panosta, en koskaan pääse pois tästä konditionaalista ja tavoita ikuista sunnuntaita.
Olen Panopticonissa, jossa vartija on yhtä kuin vanki. Poissaolotodistukset eivät mene läpi, lusmuilu tunnistetaan armottomasti ja läsnäolon tielle nousee jatkuvasti itsetiedostuksen muuri: kuuntelenko, kerroinko varmasti hauskan jutun, miten kuulostan näin lohduttoman lattealta?
Fantasioin opintojen lopettamisesta, karkaamisesta kiihkeään ja intohimoiseen elämään konditionaalin ulottumattomiin, maailmaan missä kaikki on preesensiä ja superlatiivia. Todellisuudessa en näe elämälleni muuta suuntaa. Olen jossain vaiheessa oppinut nauttimaan rajojeni venyttämisestä, flirttailusta mukavuusalueeni ulkopuolen kanssa. Välillä mietin että ehkä kapasiteettini ei vaan riitä yliopistossa, en opi yhtä nopeasti kuin muut enkä tee vitosen kotitenttiä viimeisenä iltana. Haluaisin olla enemmän supermies ja vähemmän ihminen. Enemmän robotti.
Ei kommentteja artikkelille “Olen oma auktoriteettini”
