Kaikki hyvä loppuu aikanaan

29.8.2011 | Antti Moilanen

Itse asiassa opiskeluaika yliopistolla on mennyt yllättävänkin nopeasti. Ensimmäiset vuodet rytmittyivät tutkintoon pakollisina kuuluvien kurssien aikataulujen mukaan ja opinnot etenivät kurssi kurssilta. Kuin huomaamatta suoritettujen kurssien määrä opintorekisterissä karttui samalla kun opintopistemäärä ylitti luottokorttiin vaaditun 90 pisteen rajan.

Perus- ja aineopintojen jälkeen opiskelu muuttui monimuotoisemmaksi ja syventyminen tiettyyn kemian alaan tuntui vievän opintoja aiempaa nopeammin eteenpäin. Oli aika palkitseva tunne huomata, että oli hankkinut riittävän laajan pohjan, jonka päälle yksityiskohtaisempi ja syvempi tietämys oli helppo perustaa.

Toki opiskeluaikaan on mahtunut paljon muutakin kuin kursseja ja opintopisteitä. Jotkut sanovat, että armeija on miehen elämän parasta aikaa, mutta valitettavasti silloin täytyy olla armeijassa. Minusta opiskeluaika ei ole myöskään ollenkaan hullumpi ajanjakso. Opiskellessa joutuu toki tekemisiin tiukahkon taloudellisen tilanteen ja aikarajojen kanssa, mutta toisaalta silloin tutustuu uusiin ihmisiin ja ajatuksiin sekä elää sellaisessa vapaudessa, joka ei palaa edes eläkeiän myötä.

Toisinaan pitkä opiskeluaika on turhauttanut, mutta kun tuttavapiirini nopeasti ammattiin opiskelleet ovat kohdanneet työttömyyttä tai kouluttautuneet uudelleen mieluisammalle alalle, olen motivoinut itseäni ammattiliiton tekemillä työllistymistutkimuksilla; tutkimusten mukaan kemisteille on töitä. Lisäksi vuoden lisäopiskelulla myös ovet opettajainhuoneisiin aukenevat, jolloin työmahdollisuuksien määrä kasvaa entisestään.

Tämän blogin myötä päätän kirjoittelun tänne LUMA-taajuudelle ja keskityn saattamaan opintoni loppuun. Toivottavasti kirjoitukseni ovat avanneet kiinnostuneille hieman yliopiston arkea ja poistaneet edes jonkin verran kysymyksiä ja harhakuvia.