Sairastamisesta

31.10.2011 | Meri Mäkelä

Yleensä ennemmin. Sinänsä muutama hyvällä omallatunnolla vietetty rokulipäivä on varmasti silloin tällöin jopa tarpeellinen opiskelijan arjessa, ja mikä sen mainiompi syy lintsata luennoilta kuin kurkusta, nenästä ja poskionteloista tursuava räkä. Henkilökohtaisesti kärsisin jokavuotisen flunssani mieluiten pelkän lievän kuumeen voimin. En nousisi koko päivänä sängystä, katselisin vanhoja sarjoja dvd:ltä, joisin litrakaupalla viinimarjamehua ja söisin herkkuja. Useimmiten flunssaan vaan kuuluvat monet ikävät lieveilmiöt kuten se nimenomainen räkä, köhä. särky ja vaiva. Ainoa lohdutus särkylääkepäissään yskivälle opiskelijalle on akateeminen vapaus, jonka mukaan luennoilla ei ole aina välttämättä pakko käydä. Ellei sitten ole kuten minä, joka huolehdin vapaat hetkeni siitä, kuinka professori kertoo takuuvarmasti kaikki kurssin tärkeimmät asiat ja tenttitärpit juuri silloin, kun en itse ole siellä penkkejä kuluttamassa. Valitettavasti vaan ainakaan biologian opinnot eivät koostu pelkistä luennoista.

Yleensä eri kurssien harjoituksissa on käytössä yliopiston yleinen sääntö, jonka mukaan niistä saa olla poissa korkeintaan kymmenen prosenttia kerroista. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jos harjoituskertoja on yhdeksän, poissa ei saa olla kertaakaan. Toki poissaolot voidaan usein sopia esimerkiksi ylimääräisillä tehtävillä, mutta nekään eivät riitä korvaamaan harjoituksia loputtomiin. Onhan se ymmärrettävää; esseiden kirjoittaminen ei tietenkään vastaa käytännön kokemusta ja konkreettista perehtymistä, mutta pitäisikö ne voida korvata jotenkin muuten?

Kuvitellaanpa tilanne, jossa olin itse kaksi vuotta sitten, toisen opiskeluvuoteni syksyllä. Sinä syksynä maailmalla ja Suomessa jylläsi sikainfluenssa ja minäkin onneton sairastuin siihen. Sairastin kolme viikkoa, jonka jälkeen kärsin vielä antibioottikuurin aiheuttaman vatsataudin. Vatsatauti johti nestehukkaan ja jouduin siksi puoleksi viikoksi sairaalaan. Yhteensä sairastelua kertyi noin kuukauden verran. No, kuukauden poissaolot harjoituskerroilta ovat kerta kaikkiaan liikaa. Puolet olisin voinut sovittaa esseetehtävillä, jotka olivat mielestäni kohtuuttoman laajoja; voipuneena toipilaana minulla ei kerta kaikkiaan riittänyt ymmärrystä harjoitusten konkreettisuuden tärkeyteen. Tunsin itseni väärinkohdelluksi. Eikö riittänyt, että olin ollut kuukauden kipeänä, pitikö minun vielä keskeyttää kaksi kurssia ja luopua opintopisteistä, yrittää ensivuonna uudestaan? Kihisin kiukusta. Ensivuonna kurssit olisivat päällekkäin muiden lukujärjestyksessä olevieni kurssien kanssa ja niiden yhteensovittaminen tuntui jo nyt mahdottomalta. Ohjaajilta saamani sympatia ei helpottanut oloani.

Nyt käsitän jo, että kun harjoituskertoja on noin kymmenen ja jouduin olemaan neljältä kerralta pois – oli syy miten hyvä tahansa – en mitenkään voi oppia kaikkea sitä, mitä olisi tarkoitus. Lohduttauduin sillä, että kyseessä eivät olleet pakolliset kurssit. Tai kurssit, joita vaaditaan pohjana useille muille kursseille. Jos näin olisi ollut, valmistumiseni olisi saattanut siirtyä vuodellakin eteenpäin. Tässä on mielestäni ongelma. Monet opiskelijat tulevat varmasti pakollisille harjoituskerroille vähintään puolisairaina, mikä johtaa pahimmillaan useiden muiden opiskelijoiden tartuntaan. Jos jollekin tosiaan käy näin ikävästi (ja luulenpa, että joillekin käy), voiko sen vaan kuitata huonona tuurina? Ikävä juttu, mutta ei mahda mitään? ”Ensivuonna uudestaan” ei mielestäni ole ratkaisu, mutta en keksi parempaa itsekään. Täytyy vain toivoa, että vastustuskyky riittäisi suurimmaksi osaksi syksyä ja pestä käsiä vielä vähän useammin (pian vietän suurimman osan ajastani hangaten käsiäni neuroottisesti saippualla). Toivottavasti sairastun vain hetkeksi ja sopivaan aikaan. Toivotan tervettä marraskuuta ja hyvää vastustuskykyä!