Sunnuntaina 11.9. päättyi luonnonmaantieteen vuoden 2011 syventävä kenttäkurssi. Kurssi, nimeltään Pohjoisen luonnon tutkimus pidettiin Kilpisjärvellä Helsingin yliopiston biologisella tutkimusasemalla. Kurssin kesto oli viikko eli maanantaista sunnuntaihin. Luonnollisesti maanantai ja sunnuntai olivat enimmäkseen matkustuspäiviä, mutta muut viisi olivat intensiivisiä maastopäiviä.
Luonnonmaantieteeseen suuntautuneille on kaksi pakollista kenttäkurssia, joista ensimmäinen sijoittuu ensimmäisen vuoden loppuun ja toinen niin kutsutun maisterivaiheen alkuun, eli käytännössä neljännen opiskeluvuoden alkuun. Jälkimmäinen kenttäkurssi vaatii jo huomattavasti enemmän pohjatietoa luonnonmaantieteellisistä ilmiöistä, ja kenttäkurssilla tutkitaan ja havainnoidaan monimutkaisia ja moniulotteisia pohjoisessa ympäristössä esiintyviä luonnonilmiöitä. Eräänlaisena punaisena lankana on ilmastonmuutos, ja sen vaikutus pohjoiseen ympäristöön – niin elolliseen kuin elottomaankin.
Kohti Lappia ja ikiroutaa
Maanantaiaamuna 5.9. läksimme siis matkaan yliopistolta. Ensimmäinen matkakohteemme oli Aavasaksanvaara Ylitorniolla, jossa tutustuimme Itämeren vaiheisiin. Veiksel -jäätikön vetäytyessä viimeisimmän jääkauden jälkeen, Itämeri sijoittui jäätikön eteläreunan ja Tanskan salmien väliselle alueelle. Korkeimmillaan Itämeren pinta oli niihin aikoihin, kun jäätikkö oli jo vetäytynyt Suomen ja Ruotsin Lapin alueelle. Tällöin Aavasaksasta oli veden pinnan yläpuolella vain aivan yläosat, jotka nykyään ovat maankohoamisen ja meren pinnan laskun seurauksena reilut parisataa metriä merenpinnan yläpuolella. Muinainen rantaviiva näkyy selvänä huuhtoutumiskivikkona ja karuna kasvuympäristönä rinteillä, ja sen yläpuolinen osa (muinainen saari) on rehevää metsää, ns. “kalotti”. Tällaisia vaaroja kutsutaankin “kalottivaaroiksi”. Aavasaksalta matka jatkui Torniojokivartta seuraillen kohti lopullista määränpäätä. Perillä olimme myöhään illalla, joten aikaa oli vain majoittumiseen sekä pieneen reippailuun Saanan rinteillä.
Tiistai olikin sitten ensimmäinen maastopäivä. Päivän aiheina olivat ikirouta sekä metsänrajavyöhyke, joita varten jakauduttiin kahteen ryhmään, molemmilla puoli päivää kumpaakin aihetta. Ikiroutaa tutkimme ns. palsasoiden kautta. Suomessa käsivarren Lapissa sekä Utsjoen alueella esiintyy palsasoita, eli soita, joilla esiintyy ikiroutaa (jäätä) kumpumaisina muodostumina turvepatjan alla. Tutkimme erilaisin mittauksin, kuinka syvällä ikiroutaa esiintyy ja mitkä ympäristötekijät mahdollisesti vaikuttavat esiintymissyvyyteen. Pohdimme myös, miten sademäärien ja keskilämpötilojen muutokset mahdollisesti tulevat ilmastomuutoksen myötä vaikuttamaan ikiroudan esiintyvyyteen. Yleinen trendi oli kuitenkin selvästi nähtävissä: palsakummut olivat selvästi romahdelleita eli voimakasta sulamista oli jo tapahtunut viime vuosikymmenten aikana. Vanhimmat palsat olivat iältään jopa pari tuhatta vuotta vanhoja, ja olivat olleet jossain vaiheessa selvästi laajempia. Toki sulaminen ja vastaavasti uusien muodostuminen on osa palsojen normaalia ”kiertokulkua”, mutta kun ne kaikki olivat pienentyneet eikä uusia ollut enää muodostunut.
Metsänrajamittauksia eli käytännössä puustomittauksia teimme sitten Peeratunturin rinteillä. Selvitimme eri korkeuksilla puuston latvuspeittävyyttä, keskikorkeutta, maksimikorkeutta, pensaspeittävyyttä, puiden paksuuksia eri kohdista runkoa, keskimääräistä lumensyvyyttä jne. Tarkoituksena oli selvittää, miten eri ympäristötekijät vaikuttavat puuston rakenteeseen ja määrään, erityisesti metsänrajavyöhykkeellä. Metsänrajatutkimukset ovat nykyään tärkeässä roolissa, sillä pohjoisilla alueilla metsänrajan muutokset vastaavat herkästi ympäristön muutoksiin, kuten ilmastonmuutokseen.
Illat eivät suinkaan olleet pelkkää vapaa-aikaa, vaan päivällisen jälkeen jatkuivat vielä seminaarit, joita olimme valmistelleet etukäteen. Niinpä tiistaina istuimme vielä ilta kahdeksalta luokkahuoneessa kuuntelemassa esitelmiä ikiroudasta ja tunturikoivuista. Päivän anti oli todella mielenkiintoinen, ja jo ensimmäisen päivän jälkeen uni maistui enemmän kuin hyvältä!
Sopulina tunturissa
Keskiviikkona aloitimme aamun pienellä briefauksella geomorfologisesta aktiivisuudesta sekä sen mittaamisesta. Käytännössä geomorfologinen aktiivisuus tarkoittaa erilaisia elottomaan luontoon liittyviä prosesseja, joista pohjoisilla alueilla tärkeimpiä ovat routa, eroosioprosessit sekä vuotomaailmiö kaltevilla pinnoilla. Kiipesimme ensin Jehkatstunturin huipulle (920 m merenpinnasta), josta lähdimme ryhmittäin tekemään tutkimuslinjoja. Kuljimme kahta linjaa, joilla molemmilla tehtiin mittauksia 20m välein korkeuden suhteen, kukin ryhmä siis 40m välein. Selvitimme tietyn kokoiselta alueelta erinäisiä muuttujia, joihin kuului kasvillisuuspeittävyys, lumensyvyys, kaltevuus, pientopografia jne, sekä kartoitimme tutkimusalalla vaikuttavat geomorfologiset prosessit ja niiden aktiivisuuden. Tarkoitus oli selvittää, mitkä ympäristötekijät mahdollisesti vaikuttavat geomorfologisiin prosesseihin ja niiden aktiivisuuteen. Jälleen korostui ilmastonmuutoksen vaikutukset; miten prosessit mahdollisesti tulevat tulevaisuudessa muuttumaan ja mitä merkitystä sillä on ympäristön kannalta? Illalla tutustuimme jälleen seminaariesitysten kautta aiheeseen eri näkökulmista, ja samalla syvensimme tietämystä prosesseista ja niiden välisistä suhteista.
Mikäli tunturissa seikkailuun ei ennen reissua olisi ollut perehtynyt, olisi sen kurssin aikana kyllä oppinut melko hyvälle tasolle.. Torstai ei näet ollut fyysisesti sen latteampi päivä kuin edellisetkään, itse asiassa korkeusvaihtelu tutkimuslinjoilla vain kasvoi! Päivän aiheena oli biomassa, eli millaisia määriä kasvibiomassaa pohjoisessa luonnossa esiintyy, ja miten biomassan määrä vaihtelee paikallistasolla. Toisin sanoen pyrimme selvittämään, mitkä tekijät vaikuttavat biomassan määrään. Tällä kertaa tutkimuslinjat oli asetettu Saanan rinteille, ja tutkimuspisteille suunnattiin GPS:n avulla. Tutkimuslinjoja oli kolme, kaikki menivät kohti Saanan huippua mutta eri reittejä pitkin. Näin saimme mukaan erilaisia paikallistekijöitä. Leikkasimme tietyllä menetelmällä joka tutkimuspisteeltä yhteensä puolen neliömetrin alueelta kaikki putkilokasvit talteen. Tätä varten tarvitsimme erityisen tutkimusluvan, sillä ylipäätään jo liikkuminen Saanan rinteillä merkittyjen polkujen ulkopuolella on luvanvaraista.. Kuivasimme näytteet tutkimusaseman laboratoriossa, jonka jälkeen ne voitiin punnita. Jälleen määritimme useita muuttujia tutkimuspisteiltä, joiden suhdetta biomassan määrään tutkimme. Yllättävää oli, että kun puita ei oteta huomioon, biomassan määrä oli korkeimmillaan metsänrajan tuntumassa, eli ei suinkaan alimmilla korkeuksilla, missä kasvillisuus silmämääräisesti näyttäisi runsaimmalta.
Mittausten päätteeksi tarvoimme tukevassa pilvessä Saanan huipulle, ja juuri kun saavutimme korkeimman kohdan, pilviverho repesi! Näkymät olivat huimat! Vietimme hetken huipulla kierrellen ja kuivaillen, jonka jälkeen konkkasimme takaisin asemalle. Voin kertoa, että seminaarien jälkeen uni ja lepo olivat jälleen omassa arvossaan!
Perjantaina pääsimme tutustumaan sitten täysin uuteen luonnonmaantieteen tutkimussuuntaukseen: geodiversiteetin ja biodiversiteetin suhteeseen. Aihe on todella mielenkiintoinen, ja sen tutkimus on vasta aluillaan. Lyhyesti kuvattuna homman nimi on se, että määritetään alueella esiintyvät geomorfologiset, hydrologiset ja geologiset prosessit ja muodostumat, ja tarkastellaan, kuinka niiden monipuolisuus vaikuttaa elollisen luonnon monipuolisuuteen. Käytännössä jokainen muodostuma, esim. puro tai kalliojyrkänne, muodostavat oman erityislaatuisen elinympäristönsä, ja mitä enemmän näitä erilaisia elinympäristöjä on, sitä useammalle elollisen luonnon lajille on ”koti”. Eri lajit kun ovat erikoistuneet erilaiseen kasvuympäristöön. Tutkimusalat olivat samat kuin biomassamittauksissa, joten taas pääsimme kiipeilemään rinteitä ylös ja alas. Selvitimme taas lukuisan joukon eri muuttujia alueilta sekä kartoitimme geodiversiteetin. Niiden avulla tutkimme geodiversiteettiin vaikuttavia tekijöitä sekä geo- ja biodiversiteetin yhteyttä. Todella mielenkiintoinen ja haastava päivä!
Mykistävä tutkimusmatka naapurimaahan
Lauantaita olimme odottaneet koko viikon, sekä toivoneet hyvää keliä. Kohteena oli nimittäin Steindalsbreen –jäätikkö Norjan puolella! Se on ollut kyseisen kenttäkurssin perinteinen vierailukohde jo vuosien ajan, ja aina se on tehnyt opiskelijoihin yhtä suuren vaikutuksen. Köröttelimme minibusseilla Skibotnin vuonon rannalle laakson alapäähän, josta lähdimme kipuamaan laaksoa pitkin kohti jäätikköä. Muutaman kilometrin patikoinnin jälkeen saimme jäätikön ensimmäistä kertaa näkyviin – jotain aivan uskomatonta! Jäätikkö näkyi vielä kohtuu pienenä, mutta kun tarvoimme muutaman kilometrin lisää ja pääsimme läheisille reunamoreeneille, todellisuus paljastui. Mittasuhteet olivat käsittämättömät!
Moreenikasat, jotka jäätikkö oli kasannut keskiajan jälkeen vallinneen pienen jääkauden aikana, olivat toista sataa metriä korkeat! Niistä jäätikkö oli vetäytynyt jo puolisen kilometriä, eli keskimäärin vajaa pari sataa metriä sadassa vuodessa. Tosin vuoden 1998 jälkeen jäätikkö oli vetäytynyt n. 200 metriä, ja jo viime vuoden jälkeenkin parikymmentä metriä eli n. 5 cm vuorokaudessa.. Näkymä oli siis vaikuttava, mutta veti hiljaiseksi. Onko ilmastonmuutos todella näin radikaali ilmiö? Tietystikään jäätikön todellisia massanmuutoksia on vaikea arvioida, mutta tällä hetkellä trendi näyttäisi ainakin reunan perusteella olevan vahvasti negatiivinen, eli jäätikkö on sulamassa kiihtyvällä vauhdilla.
Kävimme seikkailemassa myös jäätikön päällä, siellä meni turvallinen lohkarejuova jota pitkin pystyimme nousemaan. Parhaillaan jäätä oli alapuolella n. 30 metriä, tuntui aika jännältä kuvitella mitä kaikkea alapuolella tapahtuu! Ja varsinkin katsella valtavia railoja, jotka ovat viime vuosinakin muutamia uteliaita vieneet jäätikön uumeniin. Jäätikön kanssa ei siis pelleillä, ja mikäli systeemiä ei tunne, ei jään päälle ole asiaa.
Lauantai oli siitä poikkeuksellinen päivä, että illalla ei ollut enää ainuttakaan seminaariesitystä! Saimme siis rauhassa saunoskella ja vietellä viimeistä kenttisiltaa, joka sitten hieman venähtikin. Sunnuntaina paluumatkalla tunnelma olikin melko hiljainen, ja matkanvarrella tehdyt pienet kenttätyöt eivät enää hirveästi porukkaa innostaneet. Oli kuitenkin mielenkiintoista käydä kaivelemassa Enontekiössä sijaitsevan Kuttasen dyynimuodostumaa. Löysimme nimittäin hiekkakerrosten välistä tuhkakerroksen, joka oli n. 5300 vuotta vanhojen laajojen metsäpalojen jäänne! Oli hämmentävää pysähtyä hetkeksi ajattelemaan, millaiselta maisema tuolloin näytti.
Kotia kohti – tosin vain fyysisesti
Ouluun päästiin sitten iltatuimaan, ja paljon muuta ei enää jaksanut kuin laittaa nukkumaan. Vielä maanantain luennotkin menivät syvissä ajatuksissa, tuollaisesta reissusta ei ihan yhdessä yössä palaudu.. Mieleen jäi monenlaisia askareita, ja etenkin ilmastonmuutoksen todellisuus ja sen vaikutukset pohjoisen herkkiin ekosysteemeihin jäivät lähtemättömästi mieleen. Kun kerran pääsee konkreettisesti näkemään muutokset valtavissa prosesseissa, kuten ikirouta ja jäätikkösysteemit, tajuaa, millaisesta muutoksesta on oikeasti kyse, ja kuinka moneen asiaan sillä on loppujen lopuksi vaikutuksia.
Piristävää oli päästä näkemään myös toisenlaisia ilmiöitä, jotka ovat tyypillisiä pohjoisille alueille. Tällainen oli muun muassa sopulien vaellus, josta rippeet olivat edelleen näkyvissä. Joka päivä näkyi useita sopuleita metsässä ja tunturipaljakalla, ja aina ne olivat yhtä hilpeä näky. Niiden luontoon jättämät jäljet eli käytännössä syönnöspaikat ja papanaläjät osoittivat, että niiden määrä on ollut melkoinen.. Oli myös mukava haastatella erästä kalatutkijaa, joka kertoi löytäneensä jopa haukien mahasta sopulien jäänteitä! Jossain vaiheessa kurssia professorimme tuumasikin, että porukkahan alkaa selvästi sopuloitumaan. No, se lienee vain positiivista, sillä hauskaa riitti loistavalla porukalla, ja jälleen porukkahenki tiivistyi reissun myötä! Kyllä maantiede on mukavaa!!
____________________________________________________________
Lisää kuvia kenttäkurssista löydät Mikon kirjoittamasta blogista.
