Siunattu laiskuus

7.12.2011 | Meri Mäkelä

Onnistun yleensä poikkeuksetta keksimään jotain vähemmän epämieluisaa puuhaa, kun olisi aika opiskella. Kirjat unohtuvat, kun olisi mahdollisuus lähteä siihen uudistettuun ostoskeskukseen. Tänään on hyvä päivä kutsua ystäviä kylään, ja hei, eikös ole mainio ilma lähteä lenkille? Eikä siivousta pidä lykätä, jos siihen on kerrankin motivaatiota!  Opiskelumotivaatio sen sijaan yhä loistaa poissaolollaan. Tai jos sattuisinkin innostumaan aiheesta, olen yleensä varannut lukemiseen niin vähän aikaa, että materiaalin perusteellinen lukeminen on käytännössä mahdotonta. Yrittäminen tuottaa tietoähkyn.

Lähes jokaisella ensimmäisellä luentokerralla lupaan, että tällä kertaa aloitan lukemisen ajoissa. Luen vaikka tunnin joka päivä, sehän onnistuu helposti kun aihekin on kiinnostava! Kun kurssi etenee kirjan yhä pysyessä kiinni (tai pahimmassa tapauksessa yhä kirjaston hyllyssä), asetan tavoitteeksi kaksi tuntia päivässä. Mutta yliopistolta tullessa ei kerta kaikkiaan jaksa jatkaa opiskelua saman tien (olen ansainnut pienen lepohetken!). Pian on laitettava ruokaa ja sitten on lähdettävä jumppaan (kyllähän nyt syödä täytyy ja kunnostaan pitää huolehtia!). Illalla sohva houkuttelee lempi televisio-sarjan äärelle (urheilun jälkeen on hyvä rentoutua!) ja sitten sitä ollaankin jo valmiita petiin (opiskelijan on varmistettava riittävä unensaanti!). Ja kappas, yhä tenttikirja lepää koskemattomana sohvapöydällä.

Selitän itselleni, että työskentelen parhaiten paineen alla. Siksi vielä viikkoa ennen tenttiä hyviä tekosyitä lukemattomuuteeni suorastaan satelee. Silloin tällöin kelpaa jopa rehellinen ”nyt ei huvita”. Joulukuussa tekisi mieli vain käpertyä peittojen alle glögimukin ja romaanin kanssa, leipoa pipareita ja opetella neulomaan villasukan kantapää. Tenttikirja peittyy joulukorttien askarteluvehkeiden alle. Ja kuten lähes aina, kaivan sen esiin vasta muutamaa päivää ennen tenttiä kiroten jälleen saamattomuuttani. Luen stressaantuneena niin paljon kuin pääni tietoa vetää ja oksennan oppimani sitten tenttipaperille.

En huolehdi huonoista numeroista. Itse asiassa saavutan yleensä kohtalaisen hyviä arvosanoja, mutta yliopiston tarkoitus ei ole viitosrivi weboodissa. Minun pitäisi muistaa kerran oppimani tieto myöhemmin. Olisi kyettävä soveltamaan sitä. Valitettavasti opiskelumenetelmäni ovat siihen kertakaikkisen vääriä. Paineen alla työskenteleminen saattaa sopia parisivuisen esseen kirjoittamiseen tai pieneen välikokeeseen lukemiseen, mutta koko kurssin oppimateriaalin omaksumiseen muutama päivä ei riitä. Ei auta muuta kuin ottaa itseä ajoissa kaksinkäsin niskasta kiinni. Elämässä vaan on pakko joskus tehdä asioita, vaikka ei huvittaisikaan. Vielä viimeinen rutistus ennen joululomaa. Taidanpa palkita itseni joka lukuhetkestä suklaalla!