Takaisin arkeen

7.2.2012 | Meri Mäkelä

Edellisistä vuosista viisastuneena unohdin joulunaikaan tietoisesti tenttikirjat kokonaan ja lomailin hyvällä omalla tunnolla. Samalla sekoitin vuorokausirytmini totaalisesti ja kaivauduin pakkasta pakoon syvälle peittojen alle. Olisin voinut nukkua kevääseen, mutta opinnot keskeyttivät ikävästi talviuneni.

Kun ajatukset lomalla vapautuvat hetkeksi opintojen kahleista ja lentävät vapaasti, voi mieli saada suuriakin oivalluksia. Eräskin harmaa päivä koin ahaa-elämyksen ja ymmärsin asian, joka on ainakin osaltaan vaikuttanut minua vaivanneeseen motivaation puutteeseen. Tässä se tulee: Ennen yliopistoa olen aina selvinnyt opiskelusta liian helpolla! Peruskouluhan nyt meni ihan omalla painollaan, mutta lukiosta sentään sain etukäteen kuvan, että kotiläksytkin pitäisi tehdä pärjätäkseen. No, todistin väitteen vääräksi ja selvisin (ja vieläpä melko mallikkaasti) työskentelemättä juuri muuten kuin ylioppilaskirjoitusten eteen. Hyvä kuulomuistini yhdistettynä kertaalleen (jos ollenkaan) luettuihin muistiinpanoihin takasivat menestyksen. Koin jonkinasteisen kulttuurishokin huomatessani, ettei se yliopistossa riittänytkään. Saavuttaakseen hyviä arvosanoja – tai ylipäätään päästäkseen kursseista läpi – on oikeasti opiskeltava, oikeasti luettava ja oikeasti nähtävä vaivaa (jotkut kurssit kylläkin muodostavat mukavan poikkeuksen, mutta ei siitä enempää tällä kertaa).

Miksei kukaan kertonut?! Olisinhan minä nyt omaksunut sen oikean, vaivalloisemman, mutta lopulta palkitsevan opiskelumetodin vaikka väkisin jo silloin peruskoulussa, jos joku olisi maininnut kuinka paljon helpompaa opiskelu olisi nyt! Vaikka haluan uskoa, että koskaan ei ole liian myöhäistä, niin ajatus järkevämmän tiedonhaalintamenetelmän omaksumisesta tuntuu puuduttavalta. Kieltäydyn siis kantamasta vastuuta omista virheistäni ja syytän suomalaista kouluinstituutiota!

Muistan yhden ainoan lukion kolmannella järjestetyn tunnin, jolloin abeja kuhisevassa auditoriossa joku opettaja yritti päivän päätteeksi saada oppilaat kuuntelemaan muutaman sanan opiskelutaktiikoista. Liekö vika ollut puhujan monotonisessa äänensävyssä vai kuulijan torkahtelussa, mutta oppi ei kuitenkaan mennyt perille. Oma mielipiteeni on, että opiskelun opettamisessa abivuosi ajankohtana on auttamatta liian myöhään. Aivan ehdottomasti jo viisitoista vuotta sitten, kun allekirjoittanutkin aloitti opintoputkensa, olisi pitänyt opettaa opiskelua itseään. Tulevana aineenopettajana toivon, että nykyään ollaan viisaampia ja koululaisille kerrotaan useammin opiskelutapojen tärkeydestä ja motivaation merkityksestä.

Pienestä katkeruudesta huolimatta olen tyytyväinen, että tiedostan edes yhden motivaatiooni vaikuttaneen seikan. Ja kiitos normaalia pidemmän loman, ainakin vielä innokkuuteni opiskeluun on korkealla. Ehkä pitenevät päivät auttavat pitämään sen siellä.