Eläinten käyttäytyminen

18.4.2012 | Miro Ruopsa

Eräänä kauniina päivänä perheeseemme tuli pieni parikuukautinen koira. Kun koiramme kasvoi isommaksi, hänkin oppi avaamaan oven käyttämällä kahvaa. Ponnistamalla takajaloilleen ja vääntämällä kahvan etutassuillaan. En siis ollutkaan ainutlaatuinen? Oppiiko muutkin eläimet samoin kuin ihminen ja ovatko muiden eläinten käyttäytymismallit vähintäänkin lähellä ihmisen käyttäytymistä?

Maaseudulla törmää helposti mustarastasparveen, joka on jakautunut jollekin pellolle. Tarkemmin katsellessa huomaa, että parvi on jakautunut varsin tasaisesti, eikä niinkään satunnaisesti yksi siellä ja toinen tuolla. Kun yksi lintu pelästyy ja lähtee lentoon, toinen vierestä seuraa ja homma jatkuu kunnes kaikki on ilmassa. Illan tullen parvi voi lentää läheiseen kylään ja lähes aina asettua juuri samojen puiden oksille nuokkumaan. Syksyn loppua kohden mennessä linnut häviävät ja yhtäkkiä kevään alkaessa taas ilmestyvät samoille pelloille. Tarkempi tutkimus osoittaa, että linnut ovat lentäneet parhaimmillaan tuhansien kilometrien päähän tämän häviämisen aikana.

Miksi linnut pysyvät lähekkäin, kun yksi lintu helposti löytäisi paremmin ruokaa itselleen, kun ruokaa ei tarvitsisi jakaa muiden kanssa? Onko linnuilla ehkä jokin johtaja? Miksi linnut suosivat joitain puita ylitse muiden? Miten ihmeessä ne osaavat suunnistaa niin hyvin, kun ihmisistä moni ei osaa edes kompassin avulla?

Jotkut lukijoista on ehkä joskus kuullutkin siitä, että miekkavalaat saalistavat erittäin hienostuneella tavalla hylkeitä. Ensin miekkavalaslauma etsii hylkeen, jotka usein makoilevat jäälautoilla. Jos jäälautta on liian lähellä muita jäälauttoja, miekkavalaat työntävät hyljettä kannattelevan lautan kauemmaksi muista jäälautoista. Tämän jälkeen nelisen kappaletta valaista syöksyy aivan vierekkäin kohti jäälauttaa ja sukeltaa jäälautan alle aiheuttaen hyökyaallon lautan yli, joka viimeistään muutaman yrityksen jälkeen yleensä työntää hylkeen alas lautalta suoraan lautan takana odottelevan valaslauman jäsenen kitaan.

Kaikki valaatkaan (miekkavalaskin on kyllä pilkuntarkasti delfiini) eivät kuitenkaan ole pelkkiä ruoan perässä toimivia saalistajia. Kalifornialaiset tutkijat huomasivat vuonna 2009 erään varsin erikoisen tilanteen Antarktiksella. He olivat etsimässä miekkavalaita samanlaisissa metsästyspuuhissa kuin edellä kuvailin. He törmäsivät kyseiseen tilanteeseen sillä erolla, että joukko ryhävalaita saapui yllättäen paikalle. Miekkavalaat onnistuivat tiputtamaan yhden hylkeen veteen, joka saman tien ui kohti ryhävalaita. Kun miekkavalaat lähestyivät hyljettä se hyppäsi yhden ryhävalaan vatsan päälle kätkeytyen sen kainaloon. Tilanne vielä jatkui siten, että hylje meinasi tippua ryhävalaan päältä, mutta ryhävalas käytti massiivista eväänsä tökäten hylkeen takaisin itsensä päälle. Hetkeä myöhemmin hylje hyppäsi pois ja ui turvaan läheiselle jäälautalle. Ilmenikö ryhävalaalla jonkinlaista ”ihmismäistä” moraalia? Tutkijat muistaakseni kutsuivat tätä äitivastoksi. Mitä se sitten onkaan.

Entäs eläinten kommunikointi? Tutkimusten valossa muutkin eläimet kommunikoivat suullisesti, mutta silti paljon yksinkertaisemmin. Eläinten kommunikoinnin tutkiminen on kuitenkin erittäin vaikeaa, sillä joka laumalla on erilaiset murteensa tai kielensä aivan kuten ihmisillä. Joka tapauksessa kovinkaan moni – jos yksikään – eläinlaji ihmistä lukuun ottamatta ei hyödynnä kirjoittamista, mutta saattaa silti hyödyntää jonkinlaista merkkikieltä. Vastikään Science today -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa on käynyt kuitenkin ilmi, että ainakin paviaanit pystyvät omaamaan kirjoitetun kielen vaikka eivät itse sanoja ymmärtäisikään. Tämä vähintäänkin kyseenalaistaa yleisesti vallalla olevan käsityksen, että kirjoitustyyppinen merkkikieli olisi perua kehittyneestä puhekommunikoinnista ja siten ihmisten erikoisuus eläinkunnassa. Ihmisillä on se etu moniin eläimiin kirjoituskielen suhteen, että luoja loi ihmiselle maailman kätevimmän työkalun ja vielä tuplana. Eli ihmiskäsi. Apinoillakin on ihmiskäden kaltaiset kädet, mutta esimerkiksi etusormen ja peukalon nipistysote on apinoilla huonompi liian pitkän etusormen takia. Kirjoittaminen – ja yleensäkin esineiden käsittely – on siis perin vaikeaa muille eläimille. Eläimet joutuvatkin turvautumaan monesti erilaisiin merkkeihin. Koirat ja sudetkin merkkaavat reviiriiään omalla tavallaan. Olisihan se kumma, jos ne eivät hyödyntäisi omaa erinomaista hajuaistiaan millään tavalla.

Eläintutkimusten tuloksia voidaan hyödyntää ihmisten oppimis- ja käyttäytymismallien ymmärtämiseen, mutta tulosten soveltaminen ihmisiin voi kuitenkin olla varsin tuhoisaa, jos asiaa ei ole mietitty loppuun asti. 1800-luvulla kun hevoset olivat ihmisellä yleisesti käytössä liikkumiseen Yhdysvalloissa, niin erilaisia metodeja hyödynnettiin niiden alistamiseen ja koulutukseen. Monet myös hyödynsivät samoja metodeja heidän omiin lapsiinsa. Ihmislapsi on kuitenkin eri asemassa kuin aikuinen hevonen, joka pahimmassa tapauksessa voi olla erittäinkin aggressiivinen. Toimiiko tällainen aggressiivisten metodien käyttäminen sitten ihmislapsiin hyvässä vai huonossa, niin sen saa puolestani jokainen pohtia itse.

Eläinten käyttäytymisestä on kirjoitettu suuri määrä kirjoja, jotka perustuvat kaikki viime kädessä erilaisiin tehtyihin tutkimuksiin. Itsekin olen vain muutaman lukenut ja silti pystyisin vielä lisääkin kirjoittaa aiheesta, mutta ehkä ne joita asia alkoi kiinnostamaan etsivät lisätietoa itse.