Talvinen luonto on mitä mielenkiintoisin kohde retkeilylle. Etenkin lumisateen jälkeisenä aurinkoisena päivänä luonto on täynnä katseltavaa ja ihmeteltävää, kun eläinten jäljet näkyvät tuoreena hangella, pehmeä lumivaippa peittää ja hiljentää maisemaa ja valot ja varjot leikkivät kontrasteillaan metsiköissä.

Muinainen vuorijono, nykyään erämainen tunturialue

Olin hiihtolomaviikon Pallastuntureilla Suomen Lapissa. Alue kuuluu laajaan Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon, joka on luontoretkeilijöiden yksiä mieluisampia kohteita laajojen erämaa-alueiden, hienojen maisemien ja suurien korkeusvaihteluidensa ansiosta. Aionkin tässä kolumnissa kertoilla kokemuksiani sieltä ja niiden kautta avata talvisen luonnon monimuotoisuutta ja loputonta tarkkailun aihetta.

Hiihtoloma alkoi upeassa talvisäässä. Siksipä päätinkin läksiä heti sunnuntaina sukset jalassa tunturiin ihailemaan mielestäni yksiä Suomen hienoimpia näköaloja. Luonnontieteilijänä eteneminen on kuitenkin hidasta, sillä huomio kiinnittyy niin luonnon pieniin yksityiskohtiin kuin laajoihin kokonaisuuksiinkin. Ensinnäkin jo liikkeelle pääsy oli hidasta. Mökin hanavesi maistui voimakkaasti raudalle, ja tiesin sen olevan kuitenkin pohjavettä. Hmm, miksi pohjavesi maistuu raudalle? Maaperästä se ei voi tulla, sillä mökki oli jääkauden jälkeisten fossiilisoituneiden hiekkadyynien alueella. Sen täytyy tulla siis kallioperästä. Kaivoin internetistä esiin Suomen kallioperägeologisen kartan ja aloin tutkailla Pallasten aluetta. Todellakin, kallioperä näyttäisi olevan basalttisia syväkivilajeja, ja nepä ovatkin yleensä rautapitoisia. Syykin noille kivilajeille selvisi. Ylläs-Pallas-Ounastuntureiden tunturijono on jäänne muinaisesta vuoristosta, joka syntyi mannerlaattojen törmäysvyöhykkeelle noin kaksi miljardia vuotta sitten. Toisin sanoen, osa tuntureista on entisiä tulivuoria, joiden alla on noussut pinnemmaksi toisena osapuolena olleen merellisen mannerlaatan rautapitoisia kivilajeja kauan sitten. Noniin, nyt oli taustat selvitetty, joten mars tunturiin!

Jatkuvaa selviytymistaistelua elämästä ja kuolemasta

Lähtiessäni ladulle mökin viereen tupsahti porotokka, joka innokkaasti ruokaili mäntyjen äärellä. Porot söivät luppoa, eli puiden oksilla ja rungoilla epifyytteinä kasvavia jäkälän sukuisia kasveja. Luppo on poron pääasiallinen ravinto talvella, ja puista huomasikin, että tyvistä noin parin metrin korkeudelle kaikki luppo oli hävinnyt. Poronhoitoalueella ilma on pääosin niin puhdasta, että luppoa kasvaa lähes kaikkialla. Ilmansaasteet ovat nimittäin lupon vihollinen, ne eivät esiinny samalla alueella.

Tarkastellessani mäntyjä huomasin myös oravan kiikkuvan oksilla ja maassakin näkyi jälkiä. Maassa näkyi myös tuoreet jäniksen jäljet, jotka veivät mökin alle. Hetken tarkasteltuani huomasinkin itse jäniksen kuistin alla. Hetken se tuijotti minua mustilla silmillään ja kun kaivoin kameran esiin, se pinkaisi jo lumi pöllyten karkuun. Suojaväri oli mainio, jänis hävisi melko nopeasti näkyvistä.

Orava ja jänis ovat molemmat talvisen luonnon kysyttyjä ruokapaloja ja mietinkin, milloinkahan näkyy ensimmäiset merkit pedoista. Kauaa ei tarvinnut hiihtää, kun ketun jäljet jo helmeilevänä jonona ylittivät ladun. Jänikset ovat ketulle herkkupaloja, joten jos hangella näkyy jäniksen jälkiä on hyvin varmaa, että vieressä näkyy myös kuono maassa kulkeneen ketun jäljet. Ketun jälkiä näkyi sittemmin hyvin runsaasti, mikä viittaa siihen, että kettukanta on tällä hetkellä vahva. Ehkä jäniksiäkin suurempi vaikutus tähän on myyräkannoilla, jotka nyt ovat taas moneen vuoteen huipussaan. Kesäisin ketut syövät mielellään myyriä, joten ravintoa on ollut paljon tarjolla ja ketut ovat voineet lisääntyä tehokkaasti. Myyrille, jäniksille ja oraville on korpimetsässä kysyntää muidenkin kuin ketun taholta. Jo edellisenä iltana olin nähnyt kärpän jäljet, joten aavistelin että näädänkin jäljet voisivat jossain vaiheessa tulla vastaan. Ja niinhän ne tulivatkin, vieläpä yllättävän nopeasti. Kuvasin tyytyväisenä jäljet ja jatkoin matkaa iloisena siitä, että olin löytänyt hieman harvinaisemman pedon jäljet. Kauaa ei kuitenkaan tarvinnut mennä edemmäksi, kun jo seuraavat jäljet menivät ladun ylitse. Ja tätä jatkui. Kärpän ja näädän jälkien lisäksi myös lumikon jälkiä löytyi paljon.

Kettujen lisäksi siis muitakin petoja tuntui olevan runsaasti. Aloin pohtia tarkemmin syitä tähän. Viime kesänä tunturisopuleilla oli pitkästä aikaa laajempi vaellus Lapin tuntureilla, ja Pallaksenkin alueella sopulikannat olivat moneen vuoteen huippulukemissa. Myös muut  myyräkannat olivat viime vuonna vahvoja. Sen lisäksi olin kuullut metsäkanalintukantojen olevan paremmat kuin muutamana aiempana vuotena, ja riekkoja näkyikin useita tunturiin noustessa. Ruokaa on siis ollut runsaasti tarjolla ja vieläpä monen kokoista, joten eri kokoisille petoeläimille on riittänyt kylliksi ravintoa lisääntymiseen. Tätä käsitystä vahvisti vielä yksi havaintoni, nimittäin kuusen latvassa tähyilevä hiiripöllö. Sittemmin huomasin Birdlife Suomen Tiira-havaintopalvelusta monen muunkin bonganneen hiiripöllöjä alueella. Harmikseni tunturipöllö jäi kuitenkin näkemättä. Hieman elättelin toiveita, että olisin senkin bongannut, sillä vahvojen sopulikantojen ansiosta myös tunturipöllön pesinnät onnistuivat viime kesänä harvinaisen hyvin. Tätä puutetta lievitti kuitenkin maakotkan liihottelu. Se lenteli edestäni risu kynsissä erään vaaran rinteeseen. Harmikseni olin jättänyt kiikarit mökille, joten tarkempi pesäpaikka jäi näkemättä. Se vei havainnolta hieman hohtoa.

Yhtä kaikki melko lyhyellä ajalla tunturiluonto paljasti jo hienon ekosysteemin, jonka ravintoverkosta pääsin havaintojen kautta jyvälle. Riekot syövät tunturikoivuja, myyrät varpuja, päästäiset hyönteisiä ja nisäkäspedot syövät näitä kaikkia saaliita osin keskenään kilpaillenkin, ja lopuksi huipulla on kotka, jolle kelpaa kaikki alemmilla tasoilla olevat, myös poron vasat, joita mökkini kupeessa näin. Myöhemmillä hiihtoretkillä löytyi vielä yksi todellinen ihme, talvehtiva laulujoutsenperhe! Eräässä koskipaikassa, jossa vesi virtasi sulana, oleskeli puolenkymmentä laulujoutsenta. Yksi oli vielä nuoruuspuvussa, eli tummassa sulkapeitteessä. Tuuli oli navakka ja lunta pyrytti, näky oli jokseenkin absurdi. Joutsenten seurassa viihtyi pari koskikaraa, jotka talvisin siirtyvät “etelään”, eli eteläisimmillään Oulun korkeuksille. Kesäisin ne palaavat pesimäseuduilleen Luoteis-Venäjälle ja Siperiaan. Ne ovat siis todellisia arktisen ympäristön asukkeja.

Niin elottomia kuin elollisia tarkastelunkohteita

Havainnointi tunturissa ja tuntureiden ympärillä ei suinkaan rajoitu lintu- ja eläinmaailmaan. Täysin oma lukunsa on luonnonmaantieteellisten ja geologisten ilmiöiden havainnointi. Illat menivätkin topografikartan ääressä maastoa tutkien. Lapin tuntureilla eräs mielenkiintoinen ilmiö ovat ylityskurut. Ne ovat notkelmia tuntureiden välissä, ne voivat olla joko tuntureiden välistä kulkevia jyrkkäpiirteisiä kuruja tai tunturin rinteessä olevia, yhtäkkiä alkavia syviä uomia. Ne ovat syntyneet jääkauden sulamisvaiheessa. Jään vetäytyessä tuntureiden ja jäätikön reunan väliin kertyi suuria sulavesijärviä, jotka jossain vaiheessa purkautuivat matalimmasta notkelmasta tuntureiden toiselle puolen. Valtavat vesimassat jättivät kulutustyöllään omat jälkensä Lapin luontoon. Yleensä tällaisille kuruille on myös tyypillistä hiekka- ja kivikentät sillä puolen kurua, jonne vesimassat purkautuivat. Usein hiekkakummut muodostavat enemmän tai vähemmän selvän viuhkamaisen rakenteen. Lisäksi jäätiköltä puhaltaneet voimakkaat tuulet ovat muotoilleet kumpujen yläosat dyyneiksi, jotka hallitsevat maisemia etenkin Enontekiöllä Vuontisjärven alueella.

Toki myös muitakin mielenkiintoisia ilmiöitä on. Muutamia mainitakseni, rapautumiskivikot, lumivyöryjen jäljet, tuulenpieksemät, ruhjelaaksot, lähteet ja kasvillisuusvyöhykkeet. Erityisesti ruhjevyöhykkeet vetivät mielenkiintoni. Katsellessani geologista karttaa huomasin, että tunturiketjun ympärillä kulkee muinaisia siirroslinjoja, eli vyöhykkeitä, joilla kallioperät ovat liikkuneet eri suuntiin. Usein tällaisilla vyöhykkeillä myös kallioperän koostumus saattaa vaihtua, mikä näkyy Pallaksen alueella joissain paikoissa erityisen selvästi. Kuusi viihtyy ravinteikkailla, usein emäksisen kallioperän hallitsemilla alueilla, kun taas mänty karuilla, usein happaman kallioperän alueilla. Kallioperäkartasta tällaiset kallioperämuutokset erottuvat selvästi, ja olikin mielenkiintoista seurata ilmiötä luonnossa. Rajaviiva kohdissa, joissa kallioperä vaihtui emäksisestä happamaan, oli kuusen ja männyn välillä hyvin terävä. Usein nämä vyöhykkeet jatkuvat pitkiä matkoja ja saattavat näkyä kasvillisuuden muutoksen lisäksi esimerkiksi pitkästä laaksovyöhykkeestä, joka voi halkaista maisemia kymmenienkin kilometrien matkan. Tämän kaltaisia linjoja on mahdollista löytää myös esimerkiksi Syötteen ja Kuusamon alueilta.

Tunturiluonnossa mielenkiintoista on tarkastella metsänrajan ja puurajan vaihtelua. Pallaksen alue on siitä mielenkiintoinen, että Pallastuntureilla pääasiassa kuusi muodostaa metsänrajan, kun taas hieman pohjoisempana metsänrajan muodostaa mänty. Tämä johtuu siitä, että kuusen levinneisyysalueen pohjoisraja kulkee Pallas- ja Ounastuntureiden välistä. Pallaksen alueella toinen erikoisuus on se, että myös puurajan muodostaa monin paikoin kuusi tai joissain paikoin mänty. Puuraja tarkoittaa puiden ylintä kasvukorkeutta, sen yläpuolella alkaa puuton tunturipaljakka. Monilla muilla tunturialueilla tunturikoivu muodostaa pääasiassa puurajan. Pallaksen alueella olosuhteet sekä maaperän että ilmaston puolesta ovat kuitenkin sellaiset, että myös havupuut kykenevät kipuamaan puurajalle. Ylimmistä puista kuitenkin huomaa selvästi ankarat olosuhteet: latvat ovat katkeilleet tykyn johdosta, vuosikasvut ovat olemattomat (metrin korkuinen mänty voi olla jopa yli 50 vuotias) ja rungot ja oksat ovat vaurioituneet tuulen juoksuttamien jääkiteiden ja lumivyöryjen takia.

Siispä silmät ja korvat auki retkeilemään

Kun pohjatietoa on edes hieman ja tietoa osaa etsiä eri lähteistä, on talvisesta luonnosta mahdollista löytää jos jonkinlaista tarkastelun aihetta. Siten normaaliin hiihtoretkeen saa huomattavasti enemmän syvyyttä, ja retkestä sekä retkeilyalueesta saa enemmän irti. Luonnollisesti viikon aikana tekemäni havainnot antavat kuitenkin suppean kuvan tunturiluonnon todellisesta monimuotoisuudesta, aikaa pitäisi viettää tunturin kupeessa paljon kauemmin ja paremmin varustein ja tutkimusvälinein, jotta monimuotoisuus paljastuisi kunnolla. Silti erämaaretkeily sai ajatukset tehokkaasti pois arjen kuvioista ja hiljaisen talviluonnon näennäinen kiireettömyys valtasi mielen.

Mukavaa kevättalvea kaikille!

-Mikko

Tämä artikkeli kuuluu kategorioihin Artikkelit.
Saat kommentillesi kasvot rekisteröitymällä Gravatar-palvelussa.

Jaa Facebookissa