Viimeistä viedään

11.5.2012 | Meri Mäkelä

Ja enhän minä nyt sinänsä ihanteellinen blogikirjoittaja aina olekaan; suositukset tämänkin päivittämiseen ovat kerran viikossa tai kahdessa. Itsehän harrastin tätä keskimäärin kuukauden välein. Täytyy olla onnellinen etten pyri kirjailijaksi, sillä kun yhdistetään ajoittainen saamattomuuteni ja silloin tällöin iskevä perfektionismi (joka saa minut miettimään yhtä sanaa puolisen tuntia) saisin elämässäni kirjoitettua suunnilleen yhden luvun kirjaan. Jos taas miettisin hetkeäkään yhdyssanoja tai pilkun paikkoja, tulos vähenisi ehkä puolella. Toisaalta, siitäpä olisikin jälkipolvien hyvä jatkaa!

Mutta olivat soveltuvuuteni hommaan millaiset hyvänsä, aion tosiaan lopettaa sen. Kai nyt olisi hyvä pohtia mitä jäi käteen vai jäikö mitään? Kehitellessäni aiheita tämän kirjoittamiseen harjoitin puolivahingossa myös jonkinasteista itsetutkiskelua. Halusin löytää syitä minua vaivanneeseen motivaation vähyyteen ja saamattomuuteen. Näin lukukauden lopussa voin sanoa löytäneeni vastauksia, joista osa kirkastui minulle vasta raapustaessani kiireessä alati myöhässä olevaa blogia. Osittain sen ansiosta, lähes vuoden kestäneen hankalamman opiskelukauden jälkeen, sain viimein motivaation laidasta kiinni. Ei siis ollenkaan turhanpäiväistä hommaa!

Lukuvuoden aikana olen parannellut asennettani, puurtanut läpi raskaammatkin luentosarjat ja oppinut pikkuhiljaa kaivamaan tenttikirjan esille (lähes) hyvissä ajoin. Kaiken kaikkiaan tunnen taas pystyväni opiskelemaan normaaliin tahtiin. En enää ajoittain halua luovuttaa kesken opintojeni, en pelkää etten ikinä valmistuisikaan, eikä minulla ole enää tarvetta jättää kaikkea ja lähteä meditointireissulle jonnekin päin Aasiaa. Edelleen olen sitä mieltä, että 17 vuotta kestävä katkeamaton opintoputki on minulle liian pitkä, ja että olisi pitänyt viettää se välivuosi, kun mahdollisuudet olivat paremmat, mutta nyt tiedän, että tulen selviämään tästä putkesta. Silloin tällöin näen jo pilkahduksen valoa opintotunnelin päässä.

Tiedän ensivuoden olevan minulle opiskelun kannalta helpompi. Akateemisten opintojen teoreettisuus hellittää hetkeksi, kun suoritan maisterivaiheen opetusharjoittelua. Pedagogiset opinnot ylipäätään tuovat kaivattua vaihtelua, ja saavat varmasti biologian ja maantieteen opinnotkin tuntumaan jälleen kiinnostavilta. Tämä päättymäisillään oleva hankalampi opiskelu-kausi on kuitenkin ollut opettavainen. Mursin jossain vaiheessa käsitykseni, että opiskelun tulisi aina olla helppoa ja hauskaa. Että saisin maisterin paperit yhtä vaivatta kuin ylioppilaslakin. Mutta kuten aiemminkin olen kirjoittanut, ei kukaan varpaita heiluttelemalla valmistu. Suurimmalle osalle tämä taitaa olla itsestäänselvyys, mutta minä tarvitsin vajaan vuoden sen ymmärtämiseen.

Nyt viisaampana (ja ikävä kyllä myös vanhempana) jätän blogin kirjoittamisen jollekin muulle. Ei sitä tiedä, jos joskus vielä tästä innostuisin, mutta nyt vakaana aikomuksenani on suunnata kesälaitumille. Sillä kesä kurkistaa tosiaan jo ihan nurkan takana. Aurinkoista jatkoa!