Sunnuntain kirjoitussekoilua…

31.3.2014 |

Sunnuntai, väsymys, flunssa ja lauantai-krapulan jälkimainingit.. Sitä ajattelee ensin, että tuolla kombinaatiolla ei varmasti mitään saa aikaiseksi. Yllättävää kyllä, hieman heikosta olosta huolimatta tuntuu siltä, että nyt voisi kirjoitella jotain.

Perjantaina illalla olin kevyesti sosialisoitumassa ainejärjestön ”fiinissä viini-illassa”. Tapahtuman tarkoituksena on ”perinteisistä” opiskelijameiningeistä poiketen nauttia viiniä ”eurooppalaiseen” tyyliin fiinisti pukeutuneena ja keskustella rakentavasti hyvistä juomista sun muusta aiheesen kuuluvasta. Sain siis itsekin tekosyyn ulkoiluttaa tuota kaapissa pölyttyvää bleiseriä, joka viimeksi taisi olla pikkujouluaikaan käytössä. Käytännössähän tuo tapahtuma ei hirveästi normaaleista meiningeistä poikennut, paitsi nyt pukukoodin osalta ja siinä, että bulkkioluen sijaan juomana oli viiniä.

Ilta meni ihan oukkidoukki orastavasta flunssan alusta huolimatta. Tällä kertaa mentiin ns. puolipitkän kaavan mukaan, eli viinin maistelun jälkeen ohjelmassa oli muutama olut lähibaarissa, jonka jälkeen kämpille kulkematta jatkojen tai grillin kautta (kaukana eivät kyllä olleet nuo jatkotkaan, jolloin oltaisiin sitten menty sen pitkän kaavan mukaan). Ei siis mitään jännittäviä käänteitä eikä sekoiluja (jätän sekoilun sen paremmin hallitseville). Toki normaaliin perjantai-illan ohjelmaan verrattuna tämä oli ihan mukavaa vaihtelua. Yleensä perjantai-illan huipentuma on saunavuoro seiskasta kasiin, jonka jälkeen on vuorossa illan istumista muutaman kaverin kanssa olutta maistellen (jossa ei sinällään mitään vikaa olekaan).

Lauantain teemana oli sitten jokseenkin ennustettavissa ollut krapula-paralyysi, joka alkavalla flunssalla vahvistettuna onnistuikin rajoittamaan päiväohjelmani melko lailla neljän seinän sisään. Alkuperäiseen viikonloppusuunnitelmaani olisi kuulunut seuraavan viikon perjantain tenttiin valmistautumista ja muutaman muun kurssin opiskelua.

Jotenkin tuo tieto ei luennoilla tunnu iskostuvan päähän, joten joudun sitten omalla ajallani (viikonloppuisin) työskentelemään luentojenkin edestä. Näin on ollut aina, olen visuaalinen oppija ja tarvitsen lisäksi täydellisen ympäristön ja mielentilan että voin fokusoitua täysin opiskelemaani asiaan. Luennoilla istuminen tuntuu välillä ajan tuhlaukselta, koska mikään asia ei siellä tunnu jäävän päähän…

Mutta takaisin lauantaipäivään.. Sen sijaan, että olisin käyttänyt sen opiskeluihin, jouduin suunnitelmista poiketen polkupyörän huoltohommiin, koska jollakulla oli ollut jotain sitä vastaan edellisiltana. Kieltämättä yön pikkutunneilla koin eri asteisia aggression tunteita, sillä tähän asti kaksipyöräinen kulkuneuvo oli toiminut talven jäljiltä moitteettomasti, ja nyt oli kaikki sulava toimivuus kaukana. Olotila ei todellakaan ollut mikään paras mahdollinen ketjun pyörittelyyn ja ruuvailuun. Väsytti ja heikotti, mutta vielä enemmän ärsytti vaihteiston takeltelu. Koska päivä nyt tulisi menemään enemmän tai vähemmän päin peetä, niin voisi hyvin yrittää hoitaa edes jonkin asian kuntoon, että voisi sitten paremmalla omallatunnolla löysäillä loppupäivän. Pitkänsitkeän takavaihtajan kanssa rassaamisen jälkeen saavutin itseäni jossain määrin tyydyttävään lopputulokseen. Pitää viikolla testailla paremmin ja arvioida lisähuollon tarvetta. Lauantai-ilta kuluikin leffan katselun merkeissä, koska hieman hitaalla käyvä aivotoiminta ei mihinkään monimutkaisiin juttuihin pystynyt. Leffan kyytipojaksi paistoin banaani-pannereita, joka tosin nyt ei tällä kertaa ihan täysin putkeen mennyt ja makukin oli jotenkin tavallisuudesta poikkeava. No menköön krapula-päivän piikkiin.

Sitten sunnuntaihin.. Aamukahvia juodessani sisäinen orjapiiskuri oli tullut olkapäälle istumaan ja ruoskaa heilutellen patisti nyt magmaattisten ja hydrotermisten malmien luentomateriaalien pariin. Suljin ärsyttävän otuksen kaappiin pois häiritsemästä kahvihetkeäni. Ajattelin voivani siirtää vääjäämätöntä opiskelusessiosta muutamalla tunnilla. Aurinko paistoi ulkona ja muutenkin keli tuntui olevan kaikinpuolin jees; pieni happihyppely voisi tehdä terää. Ainakin ajatustoimintaa tuo lenkillä käynti kummasti vilkastuttaa ja usein tuleekin asiasta jos toisesta kerrassaan mielenkiintoisia ideoita mieleen. Vielä kun saisi nuo lenkin aikana päähän tulevan hienot ajatukset palautettua mieleen vielä jälkeenpäinkin.

Nyt ehkä voisin päästä siihen asiaan, joka itselläni oli alunperin mielessä kun aloin tätä tekstiä suoltamaan. Nimittäin tähän itse kirjoittamiseen ja mikä sen merkitys oikeastaan onkaan itselleni.

Kirjoittaminen on aina jollain tavalla ollut luonteva itseilmaisun tapa. Se on ollut huomattavasti sujuvampaa kuin suullinen viestintäni; tosin ehkä nuo erot ovat kaventuneet tässä ajan mittaan. Kirjoittamisen ehdoton hyvä puoli on mahdollisuus muokata sanomaansa uudestaan ja uudestaan, kokeilla mikä näyttää, tuntuu ja kuulostaa hyvältä. Tuolle ominaisuudelle voisi olla käyttöä myös normaalisti keskustellessa, koska suullisesti viestiessä tulee helposti lipsauteltua asioita, joita ei ole miettinyt ihan loppuun saakka ja ne tulevat ulos raakileina (ainakin jos on sellainen tahvo kuin allekirjoittanut).

Ne, jotka ovat luontaisesti hyviä puhujia ja keskustelijoita, eivät varmaan ”kärsi” tästä ongelmasta, mutta niille, joilla suullinen ulosanti vaatii hieman enemmän, voisi tuollaisesta ”takaisin-kelaus” -ominaisuudesta olla hyötyä; ainakin näin yhtäkkiä ajatellen. Toisaalta kun asiaa tarkemmin miettii, onko täydelliseen suorittamiseen pyrkiminen järkevää tai ylipäänsä edes ihan täysin ”tervettä”. Vaikeita asioita oppii tekemällä ensin virheitä ja sitten seuraavalla kerralla tekemällä asian paremmin. Sisäinen perfektionisti kuitenkin saattaa vaatia liikaa ja odottaa joka kerta hyviä suorituksia. Olisikin hyvä taito osata hiljentää tuo sisäinen ääni ja antaa itselleen lupa suoriutua joskus hieman huonommin, ilman itsesyytöksiä… Tuntuu kuin olisin pohtinut tätä asiaa joskus aiemminkin..

Mutta takaisin tuohon kirjoittamiseen. Kirjoittamisen huono puoli vaikkapa puhumiseen verrattuna on sen hitaus, ainakin itselläni. Ajatus kulkee nopeammin kuin ehtii tuottamaan tekstiä, ja niinpä monesti tuleekin ongelmia, kun ajatus ja tekstintuotto eivät ole keskenään synkronoituja. Ajatus menee jo pitkällä edellä aiheessa kun tekstissä on päästy vasta alkuun. Jos joutuu palaamaan ajatuksissa takasin päin, voi olla että samaan pisteeseen ei enää pääsekään, vaan ajatus ehtii hukkumaan sillä aikaa, kun odotellaan tekstintuoton päästessä samalle viivalle. Toki tässäkin aiheessa varmaan kehittyy harjoituksen myötä. Puheessa tällainen synkronointi-vika ei ole niin suuri ongelma, koska suu on yleensä kättä nopeampi ja se pysyy helpommin ajatuksen perässä; meneepä joskus sen edellekin. (Hmm. Miksi tuo lause kalskahtaa jotenkin kaksimieliseltä? Likainen mielikuvitus..)

Kirjoittamista on monenlaista: akateeminen tekstintuotto eroaa melko tavalla tarinoiden kirjoittamisesta tai vaikkapa tästä blogailusta; joka välillä on melkoista suoraa tajunnan virtaa. Kuten arvata saattaa, opiskellessa joutuu tuottamaan jos jonkinnäköistä asiatekstiä, joka monesti tuntuu melko kuivakalta ja ”tönkkösuolatulta”. Tieteellistä asiatekstiä kyllä oppii tuottamaan ajan myötä, mutta se, nauttiiko tuollaisen tekstin kirjoittamisesta, on eri juttu. Ainakaan itse en voi sanoa mitenkään mielelläni kirjoittelevan asiatekstejä, vaikkakin kyllähän sekin onnistuu, kun itsensä väkisin asettaa asiateksti-moodiin ja hieman antaa neuroneille lisästimulaatiota kofeiinin avulla.

Lukioaikoina, ja sitä ennen, kirjoittelin paljon myös tarinoita ja muuta hieman kevyempisisältöistä tekstiä. Tuollaisesta, luovasta kirjoittamisesta myönnän nauttivani. Sittemmin elämään tuli kaikenlaista muuta kirjoittamisen lisäksi ja sen osuus jäi vähemmälle, koska ei ollut enää niin paljoa aikaa. Opiskelujen puitteissa, erilaisissa ryhmätöissä, sai lisäksi tehdä kirjoitustyötä niin paljon, että kiintiö täyttyi ja vapaa-ajalle ei enää innostusta riittänytkään.

Ajan saatossa taidot tuppaavat ruostumaan, eikä luova kirjoittaminen suju nykyään ihan samalla tavalla, mitä joskus aiemmin. Täytyisi varmaan järjestää itselleen aikaa ja kokeilla josko sitä vielä saisi jonkinlaista stoorin tynkää aikaan. Tuo ajan järjestäminen tuntuu vain aika hankalalle yhtälölle kun tuollaista kirjoitus-inspiraatiotakaan ei voi suunnitella etukäteen. Monia asioita voi yrittää tehdä väkisin, mutta yleensä lopputulos ei ole toivottu. Inspiraatio ei tule käskemällä napakasti, sitä täytyy houkutella ja olla ovela…

Muutama idea tässä on jo vuosia ollut hautumassa kirjoittamisen suhteen, mutta on ehkä hyväkin antaa niiden hieman kypsyä ennen niiden laskemista ulos. Yläasteella olin kovasti suunnittelemassa fiktiivisen kirjan kirjoittamista, mutta aika ei varmaan ollut vielä silloin kypsä, ja ehkä silloiset mietteetkin olivat vielä hieman naiiveja. Olen pohtinut välillä voisiko tuosta kirjoittamisesta saada itselleen sivutoimista työtä. Nuorempana mietin kirjailijan uraa ihan vakavissaan, enkä vieläkään näkisi tuota mahdottomana ajatuksena sitten, kun aika on oikea.

Jos hieman mietitään työasioita ja mitä olisivat ne pohjimmaiset intohimot, mitä haluaisin tehdä. Itse asiassa näkisin itseni enemmän luovan työn parissa kirjailijan roolissa, kuin tiedeihmisenä numeroita pyörittelemässä ja diagrammeja väkertämässä. Toisaalta, sisäinen seikkailijani tahtoo tietää koko ajan ympäröivästä maailmasta ja oppia lisää miten tähän on tultu. Täytynee sitten koittaa yhdistää nuo kiinnostavimmat asiat molemmista ja lähteä kehittelemään siitä jotain. Kenties voisin kirjoittaa seikkailuista geologina jossain eksoottisessa paikassa, vaikkapa Alaskassa, Antarktiksella tai jollain syrjäisellä saarella. Jos tuollaisiin paikkoihin joskus saa mahdollisuuden päästä.

Niinhän se vain taas kävi, että taisivat nuo opiskelut jäädä viikonloppuna vähemmälle. Kesäaikaan siirtyminenkin söi tehokkaasti yhden tunnin viikonlopusta. Miksei tuosta turhasta keksinnöstä voitaisi jo luopua?!

Noh, otetaanpa viikolla vahinko takasin.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin….

Ville K.

 

Ei kommentteja artikkelille “Sunnuntain kirjoitussekoilua…

Kirjoita kommentti