Kesälomaa geologin näkökulmasta, osa 1

2.7.2014 |

Niin se aika vain rientää. Kesäkuu meni hurahtaen ja nyt aloitellaan heinäkuuta. Enemmän tai vähemmän epävakainen alkukesä on nyt takana päin ja näyttää siltä, että niitä lomailmoja viimein saataisiin; jos siis hellekeleistä tykkää. Minä en tykkää.

Eväspaikka kartoitusreissulla.

Allekirjoittanut siirsi luunsa juhannuksen jälkeen vaihteeksi pohjoisemmille leveysasteille Ouluun, koska tuntui tarpeelliselta saada pientä vaihtelua. Kotopuolessa EP:llä on ihan mukava olla, mutta kun siellä on elämästään yli 20 vuotta viettänyt, niin Oulu tuntuu mukavalta vaihtelulta (vaikka sielläkin jo neljä vuotta asunut). Välillä kaipaa nimittäin sitä ihan omaa rauhaa, mitä ei välttämättä kotopuolessa oleillessa riittävästi ole saatavissa, vaikkakin kotopuolen miljöö melkoinen lintukoto ja ”herrankukkaro” onkin. :)

Oulussa olen nyt viikon verran vaikuttanut, eikä täällä parissa viikossa paljon mikään ole muuttunut. Jääkaappiin unohtunut maitopurkki meinasi kävellä ovella vastaan, mutta sitä lukuun ottamatta Syynimaan residenssillä on elämää kuin Tsernobylissä konsanaan. Kesäaikana suurimman osan alueen opiskelija-asunnoista ollessa tyhjillään alue muistuttaa paikoin lännenfilmeistä tuttua aavekaupunkia. Sellaiset tuulen mukana pyörivät piikkipuskat vain puuttuvat kuvasta. No ehkä miljöö on hieman elävöitynyt siitä, mitä se oli muutama vuosi sitten. Tai no, en tiedä kun kesät ovat menneet aiemmin töissä ihan muissa maisemmissa.

Juhannus meni itselläni leppoisissa merkeissä kotosalla tylsästi oleillessa. Tai ei se nyt niin tylsää ollut, tulihan siinä olutta maisteltua, saunottua ja grillailtua. Mitkään parhaimmat grillauskelit eivät olleet, sillä kesken grillauksen taivaalta saatiin reilu annos rakeita; joka tosin ei grillaukseen millään tavalla vaikuttanut, ehkä hieman hidasti, mutta ei muuta. Mitään suurempaa draamaakaan ei ollut ilmassa, mitä nyt vessanpönttö irtosi lattiasta pienen välikohtauksen seurauksena yön pikkutunneilla. No, se nyt oli vain ajan kysymys koska kiinnitysruuvit pettävät, koska samoilla ruuveilla menty jo yli 20 vuotta. Nyt on sitten uudet ruuvit, joilla mennään varmaan taas seuraavat 20 vuotta.

Viime kesänä tähän aikaan olin kovasti kesätöissä. Siksi tuntuukin edelleen hieman oudolta pelkästään olla vaan. No olenhan nyt toki koittanut kirjoitella tuota kandidaatin tutkielmaa, ja liki 30 sivua olen sitä jo aikaiseksi saanutkin. Tosin hyvin ristiriitaisia tunteita tuo oma teksti herättää, kun sitä käy läpi. Jotenkin tuntuu, että kun tuosta kromi- aiheesta likipitäen joka arkipäivä on jotain kirjoittanut, niin pientä puutumista aiheeseen alkaa olla ilmassa. Saman ilmiön olen kyllä huomannut melkein jokaisella kurssilla, joilla on joutunut jotain kirjallisia töitä tekemään. Inspiraatio pysyy yllä alun takkuilun jälkeen jonkin aikaa, mutta kun tekstiä alkaa olla jo kymmeniä sivuja, niin saman aiheen edestakainen uudestaan vatvominen, oikolukeminen, korjaileminen ja kokonaisten kappaleiden siirtely ja poistaminen, alkaa jollain tavalla turhauttaa ja sitä haluaisi vain päästä mokomasta eroon.

Nyt Oulussa ollessani olen ottanut hieman pesäeroa tuohon tekstiini ja koittanut keskittyä muihin asioihin, esimerkiksi lomailuun. Kelit alkavat olla kohdallaan ja nuo alaselän ongelmatkin ovat jossain määrin helpottaneet, tai ainakin muuttuneet siedettävämmäksi edellisviikon triggerpiste-käsittelyn jälkeen. Tuntuu aukeavan ihan uusia mahdollisuuksia miten aikaansa viettää.

Kartoitusmaisemia Kummitsoivan suuntaan.

Kun tässä blogissa nyt käsitellään tätä geotieteiden opiskelua ja siihen liittyviä juttuja, niin voisin kertoa nyt hieman siitä, mitä tein viime kesänä.

Viime kesän työkuviot liittyivät suurelta osin erääseen malminetsintä- projektiin itäiseen Lappiin, lähinnä Pelkosenniemen ja Sodankylän alueelle. Tarkoituksena oli selvittää mm. alueen kupari ja nikkeli -potentiaalia, josta oli selviä viitteitä alustavissa tutkimuksissa. Omalla kohdallani työt alkoivat toukokuun loppupuolella. Ensimmäisen viikon tein töitä ihan muualla kuin varsinaisella tutkimusalueella, sillä tehtävänäni oli logata tutkimusalueelta saatuja kairasydämiä. Työpisteenä oli GTK:n kairasydänvarasto Lopella (lähellä Riihimäkeä). Kairasydän on siis (yleensä) timanttikairalla kallioperästä otettu, pitkää ”tuubia” muistuttava kivinäyte. Näytteet on kairauksen yhteydessä varastoitu noin metrin pituisiin laatikoihin. Laatikoihin tehdyistä merkinnöistä voi nähdä, mikä osa näytteestä on miltäkin syvyydeltä.

Loggaaminen on perusperiaatteeltaan varsin yksinkertaista: käydään järjestelmällisesti kairanreikä kerrallaan näytteet läpi ja tehdään niistä yksinkertainen kuvaus. Olennaisia juttuja on selvittää kivilajit (tai ainakin kuvata ominaisuudet), kivilajien vaihtumiskohdat, rakoilut, muuttuminen, rapautuneisuus… Koska malmitutkimuksesta oli kyse, erityisestä huomiota kiinnitettiin sulfidimineraaleihin; mitä ne olivat, paljonko niitä oli ja miten ne esiintyivät. Käytännössä tunnistettavat sulfidit olivat rikkikiisu, kuparikiisu ja magneettikiisu. Myös nikkeli-mineraali pentlandiittia esiintyi magneettikiisun yhteydessä, mutta sen erottaminen silmämääräisesti on erittäin vaikeaa, ellei mahdotonta. Tehdyt havainnot merkittiin lomakkeelle, joka myöhemmin naputeltiin sähköiseen muotoon.

Loggaus on tavallaan melko rankkaa hommaa, sillä työ on pitkälti paikallaan tapahtuvaa seisomatyötä, joka saattaa ainakin ensimmäisinä päivinä tuntua melko rankalta. Kivilajien tunnistaminen voi myös olla melko haastavaa, sillä kivilajien ollessa erittäin hienorakeisia, mineraalien muotoja ei erota, minkä lisäksi alkuperäiset mineraalit ovat satojen miljoonien vuosien kuluessa muuttuneet ja deformoituneet niin paljon, että niiden varma tunnistaminen vaatii melko tavalla kokemusta. Varsinkin malmeja sisältävät kivilajit ovat useimmiten niin oudonnäköistä sekasotkua kivien läpi virranneiden fluidien aiheuttamien muutosten seurauksena, että tekee mieli nostaa kädet pystyyn. Onneksi kiven varma tunnistaminen ei ole tehtävän pääpointti, vaan se, että pystyy antamaan perusteellisen kuvauksen omista havainnoistaan, ja että kiinnittää huomiota olennaisimpiin juttuihin, eikä sekaannu epäolennaisuuksin, joilla ei ole työn tarkoituksen kannassa merkitystä.

Vajaan viikon kairasydänten tutkailun jälkeen päästiin käsiksi varsinaiseen malminetsintään Pelkosenniemen alueella. Tukikohtana toimi entinen pankin kiinteistö keskustassa. Kesätyöntekijöitä taisi olla kaiken kaikkiaan liki kymmenkunta, eli melko paljon. Osa majoittui pankin tiloihin, ja osa muutaman sadan metrin päässä sijaitsevaan vuokrattuun rivitaloon. Järjestely oli ihan toimiva, vaikkakin puutteita toki oli.

Työnkuva oli suurelta osin näytteenottoa maaperästä, tarkalleen ottaen moreenipitoisesta maasta. Selvennettäköön, että moreeni on nimitys jäätikön synnyttämälle maalajille, joka sisältää hyvin vaihtelevaa kokoluokkaa olevia partikkeleita, eli skaalalla savesta soraan. Miksi sitten juuri moreenista täytyi ottaa näytteitä? Moreeninäytteiden otto perustuu siihen, että jäätikön liikkuessa malmipitoisen kalliopaljastuman yli, kalliosta irtoaa jäätikön hiovan toiminnan seurauksena metallipitoisia partikkeleita, jotka sekoittuvat jäätikön kuljettaman irtomaa-aineksen kanssa. Tämä aines kerrostuu moreeniksi. Moreenin sisältämien metallipitoisten mineraalien perusteella voidaan päätellä, ollaanko lähellä mahdollista malmiesiintymää (emäkalliota), sillä metallipitoisten partikkelien määrä lisääntyy, mitä lähemmäs esiintymää mennään. Jäätikön liikkuessa sen pohja jättää erinäisiä merkkejä alustaansa, mm. uurteita, joiden perusteella voidaan määrittää jäätikön alueellinen kulkusuunta. Kun sitten moreenista löydetään mineraalirakeita, joiden otaksutaan olevan peräisin malmiesiintymästä, selvitään vain jäätikön kulkusuunta ja lähdetään jäljittämään malmia sieltä, mistä jäätikkö on tullut. Jotta asia ei olisi näin yksinkertainen, moreenejakin löytyy erilaisia, osa on muodostunut jäätikön pohjalla, osa jäätikön sisässä ja osa pinnalla. Työn kannalta pääsääntöisesti vain pohjalla syntynyt moreeni on olennaista. Moreenikerroksia voi myös olla samalla alueella useita, jotka ovat kerrostuneet jäätikön reunan vuorotellen vetäytyessä ja edetessä. Niinpä myös jäätikön jättämiä uurteita löytyy runsaasti eri suuntaisia. Voi olla hankalaa selvittää, mistä suunnasta jäätikkö on alueella kulkenut kunkin moreenikerroksen kerrostumisen aikana.

Tuonne mentiin ja kaivettiin kuoppaa.

Työnkuva oli siis ottaa moreeninäytteitä. Käytännössä työ tapahtui kaivamalla lapiolla maahan noin puoli metriä syvä kuoppa ja ottamalla sieltä 5 kg verran moreenia. Tosin ensin oli varmistettava silmämääräisesti, että aines oli moreenia, eikä esim. pelkkää hiekkaa tai turvetta. Otettu näyte laitettiin muovipussiin ja pussiin merkittiin näytteen numero. Ottopaikan GPS-koordinaatit otettiin ylös ja myös pienet muistiinpanot näytteestä tehtiin, mm. arvio siitä, olivatko moreenin sisältämät kivet kulmikkaita vai pyöristyneitä ja koostuivatko ne yhdestä vai useammasta kivilajista(viittaa moreenin kulkeutumismatkaan). Näytepussi laitettiin joko samantien reppuun tai se jätettiin maahan noudettavaksi myöhemmin. Usean näytteen kuljetus repussa oli raskasta ja koska näytteitä otettiin linjoilta, oli kätevintä kaivaa näytteet ensin ylös pusseihin linjan päähän kävellessä ja kerätä ne sitten paluumatkalla mukaansa.

Työ oli fyysisesti melko raskasta. Työalueet sijaitsivat suurimmaksi osin tiheissä metsiköissä tai soiden reunamilla. Paikalle mentiin autolla enemmän tai vähemmän ajokelpoista tietä, joka toi oman mielenkiintoisen lisänsä. Tosin aivan näytteenottopaikkojen ääreen ei autolla päästy, vaan yleensä tiedossa oli muutamien satojen metrien, pahimmillaan kilometrien kävely kaiken maailman pusikoissa. Näytteenotto suoritettiin yleensä pienissä ryhmissä tai pareittain, kuitenkin yleensä niin, että jokainen kaivoi omia kuoppiaan noin sadan metrin välein. Päivän aikana tehtävät näytteenottolinjat oli merkitty GPS-laitteeseen, joten näytteenottoalueita ei yleensä tarvinnut hirveästi etsiä. Joskus tosin kelvollista näytettä ei merkityn pisteen ympäristön alueelta meinannut saada millään, jos paikka sijaitsi suon reunamilla tai kivikossa. Suon vierestä kun kaivoi, kuoppa täyttyi melkein samantien vedellä ja maa-aines oli yleensä enimmäkseen turvetta. Kivikkoisessa maassa sai yhden kuopan kaivamiseen kulumaan tolkuttomasti aikaa, kun lapio ei uponnut senttiä syvemmälle maahan. Kaivapa siinä sitten kuoppaa, kun esiin nousee pään kokoista lohkaretta.

Raskainta hommaa ei ollut varsinainen kuopan kaivuu, vaan näytteiden kantaminen näytelinjoilta takaisin autolle metsätien varteen. Näytteet kun kuljetettiin ei-niin-ergonomisissa-rinkoissa ja painoa oli usein kymmeniä kiloja. Maasto oli useimmiten täynnä sikinsokin kaadettuja puita, näiden törröttäviä kantoja, viiden metrien välein oli vettä täynnä oleva oja. Maa oli enemmän tai vähemmän soistunutta, täynnä kaikenmaailman piilo-suonsilmiä. Kilometrin matka tuollaisessa ympäristössä oli enemmän kuin haastavaa. Tuohon kun laitetaan lisäksi miljoona hyttystä, niin cocktail on valmis.

Maaperänäytteenotto ei siis oikein ollut se oma juttuni. Kuitenkin aika monta ikimuistoista näytteenotto-päivää tuli tehtyä. Parhaiten mielessä on varmaan yksi reissu työparin kanssa jonnekin ”jumalanseläntaakse”. Olimme kaivaneet kuoppia puolisen päivää melko vaihtelevissa maastoissa, melko lähellä metsätietä. Suuri osa näytteistä oli kaivettu tien varresta, joten näytteitä oli kertynyt melko nopeasti useita kymmeniä. Tarkoitus oli vielä kaivaa yhden suoalueen laidasta, jonne tie päättyi, muutama näyte ja sitten lähteä ajelemaan takaisin päin tukikohtaa, jonne oli matkaa noin 50 km. Tie, jos sitä enää tieksi voi sanoa, vietti loivasti alaspäin metsän keskellä ja alhaalla aukeni rämeikkö-alue. Otimme tien varresta muutaman näytteen ja pysähdyimme metsän reunaan, josta varsinainen rämeikkö alkoi. Maasto ei näyttänyt erityisen pahalta, enimmäkseen pientä mäntyä, varpuja sekä heinää. ”Tie” näytti jatkuvan vielä eteenpäin ruohoisena ja jossain määrin pehmeänä. Matkaa linja päähän oli joitain satoja metrejä. Mielessä oli, että viimeiset näytteet linjan päästä voisi käydä hakemassa kävellen, koska maasto näytti vähän epävarmalta ajettavaksi. Tosin oltiinhan nyt maasto-ominaisuuksin varustetulla kulkuneuvolla liikenteessä, joten pienen neuvottelun jälkeen päätettiin hieman kokeilla kepillä jäätä ja ajaa vielä hieman eteenpäin. Kuten oletettua, ajoalusta oli hyvinkin pehmeää ja tunsi selvästi, miten auto kynti melko syvällä tuolla heinikkoisella ”ajoväylällä”. Eteenpäin kumminkin päästiin, kunnes huomasin edessä olevan turhan vetiseltä näyttävän silmäkkeen, jota ennen koin järkeväksi pysäyttää. Loppumatkan voisi mennä kävellen. Tilanne ei näyttänyt vielä kovin pahalta, vaikka ulos autossa noustessani huomasin kuljettajan puolen renkaiden olevan kohtalaisen syvällä mudassa ja noin 10 metriä auton takana oli havaittavissa sutineiden renkaiden jättämä syvä kuoppa. Viimeiset moreeninäytteet kuitenkin kaivoimme normaalisti rämeiköstä kuten suunnitelmana oli ollut, jonka jälkeen olikin aika peruuttaa takaisin. Soistuva maa oli imaissut autoa hieman enemmän sisäänsä ja kuvio sai kokonaan uusia piirteitä. Noh, vaihteisto maasto-asentoon ja tasauspyörästön lukkoa päälle ja peruuttamaan. Kyllähän se auto sieltä suosta liikahti, kokonaiset 5 metriä. Ja siihen se sitten jäi, pohjasta kiinni. Eivät auttaneet mitkään temput enää tuon jälkeen, kiinni oli ja pysyi. Tuossa vaiheessa oli jo selvää, että työpäivä oli näytteiden oton osalta paketissa ja ainoa missio oli saada kulkuneuvo irti suosta. Päädyimme sitten kaivuuhommiin, koska auto oli kiinni käytännössä koko alustansa alueelta, kuten tarkempi katsaus osoitti. Ei ollut kaivaminen helppoa, sillä auton alle ei lapion kanssa päässyt oikein mitenkään käsiksi. Oli kaivettava ensin auton viereen molemmille puolille miehen mentävän työskentelytila, josta pääsisi auton alle käsiksi. Operaatiota ei helpottanut se, että heinikkoinen pintamaa teki maasta todella sitkeätä, eikä lapiolla tuntunut saavan millään maata pois auton alta. Käteväksi lisätyökaluksi osoittautui Mora-puukko, jonka avulla saatiin heinikkoista pintamaata irrotettua siten, että lapiolla pääsi varsinaiseen allaolevaan maahan käsiksi. Helppoa tuo urakka ei siltikään ollut, sillä kaivettavaa maata oli paljon. Melko kuraiseksikin homma meni, sillä maa oli märkää ja soista, jonka seurauksena kaivetulle alueella tihkutti jatkuvasti vettä, ja taisi sitä tulla taivaaltakin. Mutapainihommiksi se kaivuutyö muuttui pikkuhiljaa, mutta ei auttanut kuin jatkaa. Pehmeää maata oli auton alla puolisen metriä paksu kerros, jonka alla oli kovempaa moreenia.

Kaivoimme kulkuneuvoa suosta yhdeksään asti illalla, saamatta sitä kuitenkaan liikkumaan muutamaa metriä enempää. Saimme yöksi kyydin takasin tukikohtaan ja palasimme seuraavana päivänä jatkamaan. Puolen päivän työn jälkeen auto lopulta saatiin irti, kun paikalle saatiin hieman vetoapua toiselta maasturilta. Täytyy sanoa, että kroppa oli melko lailla finaalissa varsinkin käsivarsien osalta kaiken tuon kaivamisen jälkeen. Ensin monta päivää kuopan kaivuuta sarjatyönä, jonka jälkeen puolitoistapäivää auton kaivamista suosta.

Tuossa se auto oli toista päivää.

Seuraavana päivänä oli vuorossa kevyttä sisätyötä näytteiden käsittelyn parissa. Näytteiden käsittely oli mukavaa vaihtelua maastossa rehkimisen jälkeen. Työnkuva oli enimmäkseen moreeninäytteistä erotellun hienoaineksen (saven ja siltin) siivilöintiä ja pakkaamista minigrip-pusseihin. Vähän sellaista lasten hiekkalaatikko-meininkiä, joka kieltämättä pidemmän päälle kävi melko yksitoikkoiseksi. Toki tuo näytteenkäsittely sisälsi muutakin, ehkä mielenkiintoisin osuus oli näytteistä erotellun sora- ja hiekkafraktion tutkiminen mikroskoopilla ja röntgenfluoresenssikojeella.

Ironista kyllä, tuo ns. kevyt sisätyöpäivä osoittautui viikon pahimmaksi. Työkaveri nikkaroi näytteenkäsittelyä varten uutta työpistettä halliin ja tarvitsi apua raskaahkon pöytälevyn nostamisessa. Tuossa yhteydessä sain sitten jotenkin tumpeloitua selkäni ”remonttikuntoon”. Jonkinlainen niksaus siinä kävi ja lääkärin mukaan joku mikrovaurio välilevyssä. Ei mitään hälyttävää, mutta sen verran tuo vaikutti, etten viikkoon paljoa vessaa pidemmälle päässyt kulkemaan. Noh, erinäisiä tietokoneella tehtäviä paperitöitä oli sen verran paljon, että töissä jatkoin selkävaivasta huolimatta. Viikon verran naputtelin exceliä makuultani, jonka jälkeen olin sen verran paremmassa kunnossa, että pääsin jo ulkona käymään. Lääkärissä käytyäni sain viikon verran saikkua, jonka päälle oli hyvä käyttää rästiin kertyneen vapaapäivät.

Heinäkuun parin viikon lomailun jälkeen palailin sitten takaisin töihin. En tosin enää tehnyt näytteenottoa, koska vielä hieman toipilaana moreeninäytteiden kantaminen ei työnjohdon mielestä (eikä omastanikaan) ollut viisasta. Siirryin sitten tekemään lohkare- ja kallioperäkartoitusta, joka itsessään on lähinnä rentoa maastossa kuljeskelua, eikä vaadi isompia kantamuksia muistiinpanovälineiden, vasaran, kompassin ja GPS:n lisäksi.

Olin tehnyt kartoitustyötä jo aiemminkin kesällä muutamaan kertaan, joten työnkuva oli tuttua. Tämä oli sitä työtä, mitä geologina oikeasti halusin (ja haluan) tehdä. Kartoituksessa nimensä mukaisesti käydään jokin tietty alue enemmän tai vähemmän systemaattisesti läpi ja kirjataan ylös havaintoja alueen geologiaan liittyen. Lisäksi havaintoihin voi liittyä kartanpiirtämistä, valokuvia ja näytteiden ottamista. Kalliopaljastumilla selvitetään paikallinen kivilaji, siinä esiintyvät mahdolliset suuntaukset ja kivilajin jatkuvuus ympäristössä. Varsinkin eri kivilajien kontaktien löytäminen on joskus hyvin merkittävää. Lohkare-jäljityksessä on samankaltainen periaate kuin pohjamoreenia tutkittaessa. Jäätikön jäljiltä emäkalliosta irronneet lohkareet muodostavat usein viuhkamaisen muodon, jonka perusteella voidaan paikantaa itse emäkallio. Tosin ensin niitä potentiaalisia lohkareita on löydettävä riittävän määrä.

Kallioperäkartoitusta tein käytännössä koko elokuun ajan ja se oli kieltämättä paras osio koko kesätyöjaksolta. Varsinkin Sodankylän alueelle suunnatut kartoitusreissut olivat miellyttäviä, sillä tuolla alueella maasto oli huomattavasti kumpuilevampaa ja kivikkoisempaa kuin Pelkosenniemellä, jossa olin alkukesän. Suoalueilla en ole oikein koskaan viihtynyt ja niitähän Pelkosenniemellä riittää. Toki noita soita Sodankylässäkin riittää, kuten Lapissa muutenkin, mutta suoalueiden reunoilla kohoavat kvartsiittiset, kivikkoiset vaarat tuovat mukavan lisän. Mikäs sen mukavampi tapa viettää evästaukoa maastossa, kuin kavuta vaaran huipulle ja syödä voileipiä ja juoda kahvia maisemia katsellessa. Ylhäällä sopivasti käyvä tuulenvire pitää ylimääräiset ”kaveritkin” loitolla. Ruohonjuuritasolla, jossain pöpelikössä suon laidalla, ei noilta verenhimoisilta naarailta saa hetkeäkään rauhaa. Onneksi sentään on joitain suojautumiskeinoja, kuten verkkohattua ja iso purkki punaista Offia.

Tauko vaaran rinteellä.

Säiden puolesta täytyy sanoa, että sopivan pilvien, tuulinen päivä, on maastotyöskentelyn kannalta paras mahdollinen. Aurinkoiset päivät ovat kartoituksen kannalta hankalia, sillä valokuvien otto on hankalampaa. Sadepäivät luonnollisesti ovat syvältä, mutta valitettavasti se ei näytteenottoa (kuoppien kaivamista) estä. Kastuminen on melkein väistämätöntä. Kokovartalo-kondomin, eikä muunkaanlaisen kumisen sadeasusteen käyttö ole suotavaa fyysisessä työssä. Kastuminen tapahtuu silloin sisältäpäin. Ajoittaisten ukkoskuurojen ollessa kyseessä, nopeasti kuivuvat vaatteet ovat pop. Kenkien merkitystä ei voi liikaa korostaa. Vedenpitävyys on ehdoton vaatimus, ellei halua jalkaongelmia. Kankainen goretex-jalkine ei kuitenkaan riitä, mikäli koko päivän kulkee kostean aluskasvillisuuden seassa. Viime kesän kokemusten perusteella kallistun enemmän nahkaisen version puolelle, joka on mahdollisesti vielä käsitelty asianmukaisesti vettähylkivällä lisäkerroksella (jotain mehiläisvahaa tms.). Suomaastossa sateisena päivänä edelleen paras vaihtoehto taitaa olla pitkävartinen kumisaapas, tosin kivikkoiseen maastoon sellainen voi olla hasardi vaihtoehto.

Tässähän tätä tulikin rykäistyä melko kattava sepustus viime kesän töistä. Enemmänkin aiheesta voisi kirjoittaa, mutta annetaan nyt olla tällä kertaa.

Kirjoittelenpa taas lisää viikon parin päästä, kun tulee mieleen jotain uutta kirjoiteltavaa. Siihen asti ajattelin ottaa ihan lunkisti ja keskittyä lomailukuvioihin.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!

– Ville K.

Hakkuuaukeat ovat otollisia paikkoja löytää jänniä lohkareita.

 

Ei kommentteja artikkelille “Kesälomaa geologin näkökulmasta, osa 1

Kirjoita kommentti