Roadtrip Lounais-Suomen saaristoon, osa 2

8.9.2014 | Ville Kallio

Sää oli ollut ensimmäisenä päivänä hyvin epävakaa, suurimman osan päivästä oli sadellut, joskin myös aurinko oli alkuillasta muutamaan otteeseen loistanut olemassa olollaan. Myöhemmin illalla meren ylle kehittyi kuitenkin uusia pilvirintamia, jotka yön laskeutuessa vyöryivät ukkosmyrskynä leiripaikkamme ylle.

Tiistai 19.8.

Heräsimme harmaaseen ja hyvin kosteaan aamuun joskus kahdeksan aikoihin. Yö Viton takaosassa ei ollut niitä parhaimpia ollut ja yhtäjaksoista unta ei ollut kovinkaan pitkiä pätkiä saanut. Salamoiden välke muuten pilkkopimeässä saariston yössä ja jyrinän säestämä raskaiden sadepisaroiden hakkaaminen saksalaista terästä vasten olivat yhdistelmä, joka selkeästi oli pelottanut Nukkumattia.

Siinä mielessä tilanne oli hyvä, ettei ollut tarvetta laittaa märkää telttaa kasaan, vaan olimme aamutoimien jälkeen valmiit jatkamaan matkaa. Maksoimme kahvilaan yöpymisestämme alueella; hinta oli melko huokea, 12 euroa kahdelta hengeltä ja autolta. Samalla kertaa täytimme termospullon kahville pitkää päivää varten.

Lähdimme Björklund Båtslipin leirintäalueelta (tai venesatama se oikeastaan oli) joskus puoli kymmenen aikaan ja suuntasimme kohti matkan seuraavaa etappia, joka olisi Houtskari. Matkaa Iniön Dalenin lauttarantaan oli muutama kilometri, joten sinne ei mennyt kauaa. Olimme tunnin verran etuajassa, koska lautan lähtöaika oli varttia yli yksitoista. Siinä odotellessamme joimme vähän kahvia ja itse joutessani korkkasin myös yhden oluen. Ihme kyllä, se oli säilynyt melko viileänä, vaikka ei ollutkaan kylmälaukussa. Ilma kirkastui siinä odotellessa ja aurinko tuli esiin pilven takaa.

Iniön Dalenista Houtskarin Mossalaan kulkeva lautta on Saariston Rengastien ainoa maksullinen lautta. Henkilöauton kuljetusmaksu on 35 euroa, mikä sisältää myös henkilömaksut. Polkupyörällä matkatessa henkilömaksu on 8 euroa. Matka kestää reilun puoli tuntia ja on noin 8 kilometrin mittainen.

Lauttamatkalla oli hyvin aikaa ihailla kaunista saaristomaisemaa. Kieltämättä mereltä päin saakin paremman kuvan kuin saarien sisällä olevilta maanteiltä. Maisemia on vaikea kuvailla, mutta kuvista saa ehkä jonkinlaisen käsityksen millaisesta paikasta on kyse. Voi sanoa, että silmä lepäsi.

Mossalan lauttarannasta jatkoimme matkaa kohti Houtskarin eteläosia. Aikataulumme olimme suunnitelleet siten, että ehtisimme kolmen jälkeen Korppoohon lähtevään lauttaan, joka todennäköisesti olisi ruuhkaisempi kuin tähän astiset lautat. Aikaa seikkailla Houtskarissa oli useampi tunti, joten päätimme ajella Houtskarin kirkonkylälle ja katsastaa, löytyisikö sieltä mitään ruokapaikkaa.

Matkaa Houtskarin kirkonkylälle kertyy noin 16 kilometriä ja tuohon väliin sisältyy kaksi, alle kilometrin lossiväliä. Vaijerivetoiset lossit kulkevat nonstoppina, joten 5 minuuttia pidempiä odotusaikoja ei saaren sisäisessä liikenteessä ole. Tie Houtskarin kirkolle kulkee kapeaa ja hyvin mutkaista, joskin todella hyväkuntoista, asfaltoitua maantietä. Maisema koostuu enimmäkseen pienistä pelloista ja niityistä, joita erottavat kauniin pyöreäpiirteiset, sileät kalliokummut, joiden vieressä kasvaa usein kevyttä puustoa. Ympäristö erottuu edukseen mantereisesta ainakin näin geologin näkökulmasta, sillä maapeitteen paksuus on hyvin ohut ja kalliot ovat hyvin tarkasteltavissa. Mannersuomessa metsät ovat kasvaneet korkeammiksi ja tiheämmiksi, kalliot ovat mekaanisen ja kemiallisen rapautumisen seurauksena lohkeilleet ja kalliopintoja peittävät paksut jäkälä- ja sammalmatot, mikäli eivät ole kokonaan peittyneet moreeneilla tai lajittuneella mineraaliaineksella.

Houtskarin kirkonkylä oli eläväinen, pieni saaristolaiskylä. Kylän kaupan edessä oli ilmeisesti jonkinlainen kokoontuminen, ainakin autojen määrän perusteella. Sää oli tässä vaiheessa aurinkoinen ja yllättävän lämmin, taisi olla reilun 20 astetta, joka oli edellispäivän koleaan sadesäähän verrattuna lähes helteen tuntuista. Kävelimme hieman kylän raittia ja pistäydyimme paikallisella uimarannalla, joka oli rakennettu niemen kärkeen, jossa edellisellä vuosisadalla oli toiminut höyrylaivalaituri. Luonnostaan kaikki saariston rannat ovat karuja kalliorantoja, joten uimaranta oli luotu keinotekoisesti ajamalla sinne runsaasti hienoa hiekkaa. Ihan mukavan oloinen paikka, vaikka olikin keinotekoinen. Ennen matkan jatkamista kävimme syömässä paikallisessa ravintolassa, missä oli tarjolla noutopöytä. Paikalliset työmiehet olivat juuri lopetelleet ruokailunsa, joten jouduimme jonkin aikaa odottamaan uutta perunasatsia, edelliset kun olivat kadonneet ahneiden saaristolaisukkojen kitaan. Saimme syödä käytännössä kahdestaan, koska päivän lounasaika alkoi olla lopuillaan. Ruoka oli hyvää, perus-saaristolaisruokaa, johon kuului perunat ja ruskeakastike läskin paloineen. Höysteenä oli melko normaali salaattipöytä, josta tosin mieleen jäi varsin herkullinen rapusalaatti. Jälkiruoaksi sitten kahvia ja marjakiisseliä. Tuolla kombinaatiolla olikin sitten hyvä jatkaa matkaa kohti seuraavaa lauttarantaa.

Houtskarin ja Korppoon välinen lauttaväli on noin 9 kilometrin mittainen ja kestää noin puolisen tuntia. Väli on paikoin melko ruuhkainen, sillä se yhdistää saarimaisen Houtskarin mantereisempaan Korppoohon.

Jouduimme odottamaan lautan lähtöä puolisen tuntia. Jonoa oli kertynyt sen verran paljon, että oli epävarmaa, mahtuisimmeko edes ensimmäiseen lähtevään lauttaan. Seuraavaa lauttaa joutuisi odottamaan reilun tunnin verran. Kävi kuitenkin hyvä tuuri ja mahduimme kuin mahduimmekin viimeisten joukossa täyteen ahdettuun lauttaan. Autosta ei tosin ollut mitään asiaa ulos matkan aikana, sillä Vito oli tiukasti parkkeerattu ulkokaiteen ja vieressä olevan kuorma-auton väliin, eikä ulos olisi mahtunut kuin ikkunasta. Matka meni silti mukavasti ja pääsimme täysin aikataulun mukaisesti Korppoohon.

Ajomatka Korppoosta kohti mantereisempaa Suomea kulki joutuisaan, sillä maantie oli jo normaalin levyinen, aivan normaalia kantatietä vastaava. Myös liikennevirta ja maisema muutenkin oli kuin Turun seudulta: alavia peltoja ja kalliokumpuja niiden välissä. Päivän määränpään olimme asettaneet Paraisille, jonne oli Korppoon lauttasatamasta matkaa reilu 50 kilometriä. Matkaan oli silti syytä varata aikaa, sillä siinä oli vielä kaksi kilometrin pituista lauttaväliä: ensimmäinen Korppoon ja Nauvon välillä ja toinen Nauvon ja Paraisten välillä.

Lauttahommat menivät jo rutiinilla, eikä niissä ollut sen isompaa ongelmaa. Maantien varren maisemat alkoivat muistuttaa yhä enemmän mantereisen Suomen näkymiä. Nauvo-Parainen -lauttarannassa oli vasemmalla puolelle mielenkiintoisen näköinen merestä kohoava kalliokumpare, jolle sisäinen geologini olisi mieluusti lähtenyt koputtelemaan. Kumpareen laella oli myös varsin kutkuttavan oloinen telttapaikka, joka nyt tällä kertaa kuitenkin jäi kokematta.

Paraisille saavuttiin illan suussa kuuden pintaan. Teimme kevyen sightseeing kaupungin keskustassa ja pohdimme seuraava majoittumispaikkaa. Parainen on tunnettava kalkkikivestään ja Nordkalkin omistamasta suuresta avolouhoksesta, joka sijaitsee ihan keskustassa. Asukkaat tuntuvat tottuneen tuohon isoon reikään maastossa, eikä siitä ole isompia jupinoita ainakaan viime aikoina kuulunut. Johtuu varmaan siitä, että monttu on ”aina” ollut siinä ja se on tuonut työtä ja elantoa alueen asukkaille.

Päädyimme majoittumaan Camping Sollidenissä, joka lupaavasti sijaitsi Aurinkoranta -nimisen tien varrella. Ilma oli kyllä nyt aurinkoinen, joskin hyvin tuulinen. Uusia sadepilviä kuitenkin jo siinsi horisontissa ja vaikka sillä hetkellä ei ollut sateesta paikallisesti tietoakaan, horisontissa kohoavista pilvistä tulisi vielä kehittymään kaikkea mielenkiintoista.

Katsoimme autolle mukavan paikan suurten mäntyjen keskeltä. Matkakumppanini hieman vihjaili, josko nukkuisin teltassa seuraavana yönä; tahtoi varmaan itselleen enemmän tilaa huonosti nukutun ensimmäisen yön jälkeen. Katsottuani säätiedotusta huomasin yöksi luvatun taas aikamoista ukkoskeliä, joten päädyimme pienen neuvottelun jälkeen siihen ratkaisuun, että vietän seuraavankin yön Faradayn häkissä ukkoselta suojassa.

Ilta oli vielä nuori, joten oli aikaa hieman seikkailla Paraisilla. Koska koko päivä oli tullut istuttua autossa, pieni reippailu kävelylenkin parissa oli paikallaan. Kävimme ensin Camping -alueen pohjoispuolella sijaitsevalla näköalapaikalla, josta avautui hyvä näkymä kapealle merenlahdelle. Leppoisen kävelylenkin luonne muuttui pian kalliokiipeilyksi sileällä ja jyrkällä rantakalliolla, jonka jälkeen suunta muuttui ja suunnistimme ”umpimetsikköön” polkujen ulkopuolelle. Arvon kollegani kulkee aina siellä, missä muut eivät ole kulkeneet, ja missä on mielenkiintoisia kiviä. Enkä itsekään halunnut jäädä yhtään sen huonommaksi. Meininki olikin melko pian seuraa johtajaa -leikkiä, jossa kaverini kulki edellä pöpelikössä ja itse koitin parhaani mukaan pysyä perässä. Tunnin verran ryteiköissä ja nokkospuskissa rymyämisen jälkeen päädyttiin jonkun raasun paraislaisen takapihalle. Huomaamattomasti hiippailimme marjapuskien välistä takaisin maantielle ja totesimme, että olipa taas reissu.

Kangaskengät eivät selkeästikään olleet parhaat jalkineet tuollaiselle ”viidakko-ekskursiolle”, vaan kastuivathan ne märässä metsässä. Kello oli kuitenkin vielä sen verran vähän, että päätimme tehdä pienen katukävelyn Paraisten keskustassa, pienellä puistoalueella. Kävin hieman keventämässä olotilaani eräässä pensaassa, mutta sieltä tulikin äkkilähtö, koska paikka olikin ampiaisten suosiossa. No suuremmalta välikohtaukselta kuitenkin vältyttiin.

Leirintäalueella luvassa olivatkin normaalit iltatoimet: vähän iltasapuskaa, iltaolut, sekä normaalit suihkukuviot. Suihkutilojen laatu oli selkeästi parempi mitä aiemmassa paikassa. Iniön leirintäalueen suihkutiloissa oli nimittäin ollut hämähäkkejä kyttäilemäsä katossa pahaa-aavistamattomia suihkussa kävijöitä. Nyt sai suihkun ottaa ihan rauhallisissa merkeissä.

Nukkumaan mennessä kymmenen jälkeen taivas oli jo mennyt pilveen ja sateen uhka oli jo kosketeltavissa. Unen päästä kiinni sai huomattavasti helpommin edelliseen päivään verrattuna, johtuen varmaan pienestä univajeesta ja matkaväsymyksestä. Se, miten yö unten mailla sujui, onkin sitten taas oma juttunsa….

Jatkuu seuraavassa blogissa..

– Ville K.