Roadtrip Lounais-Suomen saaristoon, osa 4

17.10.2014 | Ville Kallio

Edellisessä osassa olimme päätyneet Turkuun, jossa majoituspaikkamme oli vaihteeksi mukavasti sisätiloissa. Tämä oli kahden autossa vietetyn yön jälkeen varsin luksusta.

Torstai-aamuna heräsimme siinä seitsemän pintaan. Olotila oli varsin freessi edellisen illan oluista ja parista viskipaukusta huolimatta. Illalla ja yöllä tauotta jatkunut maakuntasade oli lakannut ja aurinko paistoi ikkunasta sisään viidennen kerroksen huoneistoon. Aamupalaksi munakasta ja rahkaa, jonka jälkeen siirtyminen tien päälle. Sää vaikutti hienolta, ehkä lupaavimmalta aamulta koko tähän astisen reissun aikana. Iltapäiväksi oli jälleen lupailtu ukkoskuuroja Turun seudulle ja horisontissa siinti jo joitain pienehköä tummia pilvenalkuja, joista varmaan vielä päivän mittaan jotain ropauttaisi. Sadetta olisi kuitenkin luvassa todennäköisesti vasta iltapäivällä, joten hienosta aamusta olisi otettava mahdollisimman paljon irti.

Käänsimme Viton keulan kohti Saloa. Alustava suunnitelmamme oli käydä entisen Kiskon kunnan alueella sijaitsevalla muutamalla vanhalla kaivosalueella ja jatkaa sitten matkaa kohti kaakkoa, kohti Raaseporia ja Hankoniemeä. Iltapäivän ohjelmaan olimme kaavailleet myös vierailua Lohjalla sijaitsevassa Tytyrin kaivoksessa.

Varsinais-Suomen maisema oli mukavan näköistä, paljon peltomaisemia ja pyöreitä kumpareita. Alueella kulkee jääkaudella syntynyt reunamuodostuma, ns. 3. Salpausselkä, joka on kahden muun Salpausselän tavoin muodostunut jäätikön reunan ollessa pidempään paikallaan. Salpausselkien syntyhistoria ajoittuu ns. Nuoremmalle Dryaskaudelle, noin 10500-12000 vuotta sitten. Salpausselät koostuvat sekä jäätikön synnyttämästä moreenista, että sulavesien lajittelemassa hiekasta, sekä savesta. 3. Salpausselkä on kahta ensimmäistä lyhyempi, ulottuen Hämeenlinnan seudulta Kemiönsaaren tietämille, jonka jälkeen muodostuma jatkuu meren alaisena. Jurmon saari Saaristomerellä on kyseisen reunamuodostuman merenpinnan yläpuolelle jäänyt kaukainen jatke.

 

Ajoimme Salon kaupungin läpi ja käännyimme kohti Tammisaarta. Aamupäivän ensimmäiset kohteemme sijaitsivat hieman Salosta etelään, entisessä Kiskon kunnassa. Tarkoituksemme oli käydä katsomassa Metsämontun ja Aijalan entisiä kaivoksia.

Nykyään hiljainen Aijalan kylä oli entisaikaan hyvin vilkas taajama ja siellä on sijannut useita malmikaivoksia. Aijalan Hopeamäessä louhittiin lyijymalmia 1600-luvulta 1900- luvulle saakka, sekä rautamalmia Aurumsissa ja Helbomsissa samoihin aikoihin. Kuparimalmin louhintaa Aijalassa on ollut 1940-luvulta 1970- luvulle saakka, jota varten alueella on rakennettu oma tuotantolaitos, joka on edelleen pystyssä.

Kaikkein vanhimmista louhoksista ei ole enää selkeitä merkkejä, mutta Aijalan kylän lähellä sijaitsevasta Metsämontun kaivoksesta on edelleen jäljellä betoninen nostotorni ja puurakennuksien jäänteitä. Maanalaiset kaivoskäytävät on ilmeisesti turvallisuussyistä valettu umpeen.

Metsämontun kaivos oli toiminnassa 1951-1974 ja sen päätuotteena oli sinkki. Sen lisäksi siellä louhittiin kuparia ja lyijyä, sekä pieniä määriä kultaa ja hopeaa. Toiminta-aikanaan kaivoksella louhittiin malmia 1,51 miljoonaa tonnia.

Kulku Metsämontun kaivokselle oli vähintäänkin salaperäinen. Autotie päättyi ruosteiselle portille, jonka takaa alkoi kapeampi, umpeen kasvanut pikkutie ylös mäelle. Alueella oli suoritettu jonkinlaista metsän harvennusta, jonka seurauksena kulun varrelle oli kaadettu runsaasti kuusia, joka teki pääsyn kaivosalueelle hieman hankalaksi. Matkaa ei onneksi ollut kuin muutama sata metriä. Perillä vastassa oli erikoinen näky: häivähdys menneiltä vuosikymmeniltä ja siitä, miten nopeasti luonto alkaa vallata asemiaan takaisin ihmisten toiminnan lakattua.

 

Kaivosaluetta hallitsi nostotorni, jonka yhteydessä oli puusta rakennettuja entisiä tehdastiloja. Puurakenteet olivat suurelta osin hajonneet ja torni oli alueen ainoa suhteellisen ehjän näköinen rakennus. Ulkoseinällä olivat metalliset tikkaat, joita pitkin olisi päässyt laitoksen välitasanteella ja siitä edelleen ylös tornin huipulle. Pieni sisäinen seikkailijani halusi lähteä katsomaan tornista avautuvia näkymiä, mutta puolivälissä tikkaita jonkinlainen itsesuojeluvaisto kytkeytyi päälle, ja päätin sitten jättää kiipeilyhomma hullummille. Nostotornia pääsi katsomaan rakennuksen sisäpuolelta ja puiset sisärakenteet eivät näyttäneet kaikkein luotettavimmalta. Paikka oli kuitenkin hyvin mielenkiintoinen ja sitä voikin suositella kaikille, joita kiinnostavat hylätyt rakennelmat. Ohjeena voi kuitenkin sanoa, että on tiedettävä, mitä tekee, koska hylätyt rakennelmat voivat olla epävakaita ja vaarallisia.

Metsämontun kaivoksesta löytyy Youtubesta video, josta voi nähdä, miten maisema on muuttunut 50-luvun ajoista nykypäivään. Se löytyy seuraavasta linkistä https://www.youtube.com/watch?v=ND5s-9Ee-VA

Metsämontun kaivoksen jälkeen kävimme pikaisesti vilkaisemassa Aijalan kylässä olevaa rikastamorakennusta. Vierailu jäi tosin melko pintapuoliseksi, sillä ovet olivat lukossa. Rikastamoalue toimii nykyään jonkinlaisena varasto-alueena.

 

Aijalan kylän jälkeen jatkettiin matkaa kohti Tammisaarta. Vettä oli alkanut hieman ripotella, mutta kyseessä taisi olla pelkkä kuuro, sillä yhtenäistä pilvirintamaa ei ollut havaittavissa. Tammisaaren liepeillä valtatie 25:n varressa tankkasimme Viton ja siinä sivussa pidimme pienen evästauon. Ennen Hankoniemeä ajattelimme, että sään vielä suosiessa olisi hyvä käydä katsomassa Raaseporin linnan rauniota. Sinne siis seuraava pysäkki.

Raaseporin linna on yksi Suomen merkittävimmistä ja komeimmista linnanraunioista. Se sijaitsee Raaseporin kaupungissa (Tammisaaren, Karjaan ja Pohjan yhteenliittymä), Snappertunan kylässä. Linna on rakennettu ilmeisesti 1300-luvulla. Sen rakentaminen toteutettiin vaiheittain, osittain taksvärkkityönä ja valmistuminen kesti noin 100 vuotta. Linnan tarkoituksena on ollut tasapainottaa Suomenlahden toisella puolella sijainneen Tallinnan vaikutusta vilkkaana hansakaupunkina. Kukoistusaikanaan 1465-1468 linna toimi kruunusta luopuneen kuningas Kaarle Knuutinpoika Bonden ja hänen hovinsa tukikohtana. Linna koki osansa myös 1400-1500-luvun taisteluista. Helsingin perustamisen jälkeen linnan merkitys kuitenkin väheni ja lopulta se hylättiin 1553. Linna perustettiin alkujaan saarelle, mutta maankohoamisen myötä se on nykyään sisämaassa. Maankohoaminen on ollut toinen merkittävä syy linnan hylkäämiselle.

 

Raaseporin linna muodostuu päälinnasta ja kolmesta esilinnasta, joita ympäröi muuri. Päälinna on ollut tärkein puolustusvarustus. Päälinnan kolmesta tornista eteläinen on yhä pystyssä, mutta pohjoinen ja läntinen ovat suurelta osin tuhoutuneet. Päälinnan ympärille rakennetut esilinnat olivat tärkeitä puolustusrakenteita, mutta niissä oli myös muuta toimintaa, mm. linnan paja. Itäisestä esilinnasta, nykyisen kulkusillan vierestä löytyy aikanaan veden ääreen johtanut vesiportti. Raaseporin linnaa on aikanaan kiertänyt paaluvarustus, jonka tarkoitus on ollut estää kutsumattomien laivojen pääsy linnalle. Aikanaan 20000 paalusta muodostuneesta kehästä on edelleen jäljellä useita kymmeniä puupaaluja linnan ympärillä.

Kohteena linna oli mielenkiintoinen ja siellä vierähti aikaa parisen tuntia, ennen kuin joka paikka oli koluttu. Linnanraunioiden jälkeen matka jatkui suunnitelman mukaan lounaaseen kohti Suomen eteläisintä kärkeä. Matkaa Tammisaaresta Hankoon kertyy vajaa 40 km. Hangon kaupunki sijaitsee Hankoniemen kärjessä, joka on mantereesta Itämereen terävänä työntyvä niemimaa. Hankoniemi on osa 1. Salpausselkää ja yleisilmeeltään maasto koostuu tasaisista moreenikumpareista ja hiekkakankaista. Rantavyöhykkeessä on myös runsaasti tuulen tekemiä hiekkadyynejä.

Suomen eteläisin kärki sijaitsee Tulliniemenä tunnetulla alueella, jonne on Hangon keskustasta muutama kilometri matkaa. Autolla ei eteläisimpään pisteeseen pääse, sillä aidattu satama-alue blokkaa pääsyn sunnuntai-ajelijoilta. Eteläisimpään pisteeseen pääsee kuitenkin kävellen 7 km pituista luontopolkua pitkin, joka kulkee satama-alueen kupeessa.

 

Meidän oli tarkoitus mennä käymään eteläisimmissä kärjessä, mutta rantaviivaan asti vedetty piikkilanka-aita jätti meidät parin kilometrin päähän määränpäästämme. Emme tosin käyttäneet luontopolkua, vaan kuljimme ihan omia polkujamme. Ilmeisesti luontopolku olisi jollain tapaa kiertänyt tuon piikkilanka-aidan, mutta emme ottaneet asiasta tarkempaa selkoa. Ja ihan mukavia maisemia näimme, vaikka emme ihan eteläkärjessä asti päässeetkään käymään.

 

Tulliniemen hiekkarannan dyyneillä kului aikaa parisen tuntia ja kello alkoi olla hyvää vauhtia kääntymässä kohti iltapäivää. Päivän seuraava siirtymä olisi Lohjalle, jossa tarkoitus oli mennä käymään Tytyrin vanhassa kalkkikaivoksessa. Lähdimme siis ajamaan kohti Lohjaa, johon Hangosta kertyy matkaa noin 80 km.

Matkan aikana selvisi, että Tytyrin kaivokseen järjestetään vierailuja ainoastaan tiettyinä kellonaikoina, ja omatoiminen tutustuminen ei tulisi kysymykseen. Päivän vierailu olisi ollut kahdelta iltapäivällä ja Lohjaan päästessämme kello oli jo neljän paikkeilla. Pieleen meni siis se suunnitelma.

Alkoi olla aika miettiä päivän majoittumista. Olin selvittänyt netistä, että Lohjalla olisi leirintäalue kauniilla puistoalueella. No eihän sitä siellä ollut; enää tänä vuonna. Kävi ilmi, että lähin leirintäalue sijaitsisi ”jossain Somerolla”, eli ties missä hevonkuusessa. No pienen selvityksen jälkeen selvisi, että tämä Kultahiekka- niminen karavaani-alue sijaitsi Koisjärvi-nimisessä kylässä noin 20 km päässä Lohjalta. Kävimme paikallisessa Lidlissä ostamassa hieman grillattavaa illan ratoksi ja muutimme kurssimme Koisjärven suuntaan.

Lohjan alueen maasto on Salpausselälle tyypillistä karua mäntykangasta, ja maaperässä on runsaasti hiekkaa. Lohjanjärven alue on maaperältään savipitoisempaa, jonka johdosta myös kasvillisuus on rehevämpää. Luonnon rehevyyttä selittää osaltaan myös laaja kalkkikiviesiintymä sekä sijainti ympäröivien järvien luomalla leudolla mikroilmastolla.

 

Matkan varrella päätimme käydä vilkaisemassa Torholan luolaa, joka sijaitsee Lohjanjärveä jakavalla pitkänomaisella niemellä, lähellä Karkalin luonnonsuojelualuetta. Karkalin alueella on erityisen hyvin nähtävissä rehevä lehtokasvillisuus. Erityisen tunnettu alue on pähkinäpensas- ja jalavalehdoistaan. Torholan luola on muodostunut kallioperän halkeamissa virranneen veden liottaessa kalkkikiveä. Alueella virrannut puro on aikojen kuluessa ”syönyt” pehmeän kalkkikiven kestävämpien kivilajien välistä ja näin on syntynyt onkaloita. Luolan on katsottu alkaneen muodostua jo ennen viimeistä jäätiköitymistä, mutta suurin osa on liuennut noin 3000 vuotta sitten. Nykyään puron kulkusuunta on muuttunut, eikä se enää virtaa luolan läpi, jolloin uusia onkaloita ei enää muodostu. Torholan luola käsittää kolme huonemaista tilaa, sekä ahtaan käytävän, jonka läpi ihminen ei mahdu. Luolan kokonaispituus on 31 m, leveys 1-6 m ja korkeus 1-4 m.

 

Itse emme kovin syvälle luolaan laskeutuneet, vaan tyydyimme tutkimaan ensimmäistä kymmentä metriä. Luolassa oli arvatenkin todella pimeää ja ilman kunnollista taskulamppua (ja kunnon kenkiä!) sinne ei juuri ole asiaa. Mielenkiintoinen paikka kuitenkin, ainakin näin geologin näkökulmasta.

Luolastoista matka jatkui kohti päivän päätepistettä. Tie kohti Koisjärveä oli todella mutkainen ja kiemurteli jyrkkien hiekka- ja moreenimuodostuminen välissä. Välillä tuli mieleen, oltiinko enää Suomessa laisinkaan, sillä paikoitellen jyrkät järvien pintaan rajoittuvat rinteet toivat mieleen Välimeren alueen maisemat (tämä ei valitettavasti kovin hyvin valokuvissa näy).

 

Useamman sadan mutkan ja lievän matkapahoinvoinnin jälkeen pääsimme viimein perille Koisjärvelle Kultahiekan karavaani-kylään. Paikka oli varsin mukavan oloinen, vaikkakaan sitä ei selkeästi oltu telttailijoille suunniteltu. Teltan pystytys kuitenkin onnistui ihan hyvin, mukavasti auton kupeeseen. Tämä olikin reissun ainoa päivä, jolloin teltta-majoittumisen katsoin mukavaksi ratkaisuksi, sillä sää oli poikkeuksellisen upea. Ilta oli aurinkoinen, vaikkakin jo hieman viileä.

 

Laitoimme tulet alueen grillikotaan. Iltapalaksi Lohjan Lidlistä ostetut bratwurstit maistuivat oikein hyvin saksalaisen oluen ja perunasalaatin kera. Alueen taso tuntui muutenkin todella luksukselta reissun aiempiin leirintäalueisiin nähden (ei niissäkään sinällään mitään vikaa ollut). Lämmitetyt ja ledivaloin valaistut, ja ennen kaikkea siistit suihkutilat olivat mukava kruunaus tälle reissun viimeiselle illalle.

Niin, ilta tosiaan oli viimeinen. Aiemmin olimme suunnitelleet reissaavamme vielä yhden kokonaisen päivän, mutta päädyimme sitten hieman lyhentämään reissua yhdellä päivällä. Se ei oikeastaan tuntunut ollenkaan pahalta, sillä olihan tällä reissulla ehtinyt näkemään ja kokemaan kaikenlaista.

Viimeinen yö tälle reissulle siis oli luvassa ja seuraavana päivänä, perjantaina, oli tarkoitus kääntää suunta kohti pohjoista ja ajella takaisin kotiin. Jonkin verran kuitenkin tuolle kotimatkalle oli luvassa pientä ohjelmaakin.

Vetäydyimme puolen yön aikoihin nukkumaan. Allekirjoittanut pääsi viimein tällä reissulla telttaan. :D

Reissun viimeinen päivä ja yhteenveto ovat luvassa sitten seuraavassa blogissa…

– Ville K.