Tervehdys!

27.2.2015 | Toni Sandvik

Blogeissani tulee varmaankin olemaan melko monipuolisesti asiaa, sillä biokemian opiskelun lisäksi minulla riittää kerrottavaa esimerkiksi täällä vaihdossa olemisesta ja kandidaatin opinnäytteen kirjoittamisesta. Viime vuonna toimin myös melko tehokkaasti muutamassa luottamustoimessa: olin Oulun biokemian opiskelijoiden killan eli Histoni ry:n puheenjohtajana, tiedekuntamme hallituksessa, tiedekunnan koulutustoimikunnassa, opetussuunnitelmien laaduntarkastuksen asiantuntijaryhmässä ja kiltalehtemme toimittajana. (Olin myös toinen varapienryhmäohjaaja, mutta se ei sentään työllistänyt minua mitenkään.) Juttua siis riittää, mutta koetan saada kirjoitukset jäsenneltyä niin, että niissä olisi aina jokin kantava teema. Aloitetaan omasta urapolustani biokemistiksi.

Polkuni näyttää paperilta luettuna hyvin suoraviivaiselta: lukion jälkeen kului kyllä vuosi Puolustusvoimien palveluksessa, mutta heti sen jälkeen aloitin biokemian opiskelut. Sillä tiellä olen jo kolmatta vuotta eli kirjoitan juuri nyt luonnontieteiden kandidaatin opinnäytettä. Ajatuksen tasolla reittini ei kuitenkaan ollut mitenkään suora ja yksinkertainen, sillä puntaroin eri vaihtoehtoja pitkään enkä vielä lukion päätyttyä ollut varma, mikä minusta tulee isona.

Lukiossa minua kiinnostivat kielet ja luonnontieteet, jotka myös luonnistuivat melko kevyesti. Muistan, kun todistustani silmäiltyään opinto-ohjaajani kysyi, kiinnostaisiko lääkärin työ, mutta en oikein pitänyt sitä kutsumusammattinani. Muistan tosin myös sanoneeni, etten halua opettajaksi enkä tutkijaksikaan, vaikka molemmat työnkuvat ovat sittemmin alkaneet kiinnostaa. Ehkä tämä vain osoittaa, kuinka vaikea vielä tuossa vaiheessa on arvioida, mikä myöhemmin saattaa kiinnostaa.

Monikin eri ala kuulosti mielenkiintoiselta, mutta mikään ei tuntunut olevan ylitse muiden. Kirjoittaminen esimerkiksi kiinnosti paljon, ja äidinkielen opettaja taisi suositellakin toimittajan uraa. Olisin kuitenkin halunnut ennemminkin kirjailijaksi kuin toimittajaksi, enkä uskonut pelkän koulutuksen tekevän minusta hyvää kirjailijaa. Aloin sitten sulkea listasta pois niitä koulutusohjelmia, jotka eivät niin paljoa innostaneet, ja luonnontieteethän ne sitten jäivät jäljelle. Sisäistä kirjailijaani olen myöhemmin kuunnellut toimimalla kiltalehtemme toimittajana ja nyt myös blogien kirjoittajana, joten sekään puoli ei ole kokonaan unohtunut.

Eri luonnontieteitä puntaroidessani tulin melko nopeastikin siihen tulokseen, että biologia ja kemia kiinnostivat minua eniten. Tässä vaiheessa alani nimestä johtuen voisi varmaan päätellä, että löysin sanan ”biokemia” koulutusohjelmien listasta ja totesin, että siinähän on kätevästi molemmat alat samassa paketissa. Tosiasiassa mietin kuitenkin huolellisesti, mitkä asiat molemmissa aloissa on minua lähellä: biologiasta kiinnosti erityisesti solubiologian puoli, kemiasta käytännön osuus ja sovellutukset. Lukiotason kemiasta tuntui myös tietyllä tavalla vielä puuttuvan konteksti, jota biokemia toi vahvasti mukaan: kemialliset prosessit solutasolla.

Biokemia kiehtoi myös tulevaisuudenkuvansa takia. Moneen muuhun luonnontieteeseen verrattuna tämä on nimittäin hyvin nuori ja nopeaan tahtiin kehittyvä tieteenala. Hain myös muihin Suomen yliopistoihin toisille biotieteiden aloille (muun muassa molekyylibiotieteille ja bioteknologialle), mutta valitsin Oulun, koska kemia tuntui tekniikkaa läheisemmältä. Myös englannin kieli on täällä vahvassa osassa opetusta, minkä katsoin eduksi kansainvälisyyden ja kieliin kohdistuvan kiinnostukseni takia. Biokemia on myös hyvin linkittynyt lääketieteeseen: viimeaikaisten rakenteellisten muutosten myötä Oulussa biokemiaa opiskellaan nykyään Biokemian ja molekyylilääketieteen tiedekunnassa, ja alamme tutkimukset usein kehittävät lääketiedettä.

Vieläkään ei minulla ole mitään selkeää kuvaa siitä, mikä minusta tulee isona. Ala kuitenkin tuntuu oikealta, sillä asioita yhä paremmin ymmärtäessä niitä alkaa entistäkin enemmän hämmästelemään. Miten esimerkiksi valtava proteiinimolekyyli pysyy koossa, saati laskostuu kauniisti näyttäen samalla uhkaavan entropian lakeja? Sitten se vielä reagoi muiden molekyylien kanssa muokkautuen tarpeen mukaan: fosfaattiryhmän lisääminen saattaa aktivoida proteiinin, kun elektrostaattiset vuorovaikutukset muuttuvat uuden negatiivisen varauksen myötä. Eikä tämäkään vielä riitä, sillä tällä proteiinilla on todennäköisesti jokin tehtävä – se saattaa olla vaikkapa solukalvon pinnalla oleva reseptori, joka aktivoiduttuaan lähettää signaalin solun sisällä olevalle molekyylille, joka jatkaa viestiä eteenpäin.

Ja tämä on vain yksi proteiini kaikkien muiden joukossa. Kaikki lukemattoman monet molekyylit ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa yhtaikaa, mikä odotettavissa olevan kaaoksen sijaan ilmenee elinkelpoisena eliönä. Ja nämä eliöt ovat tuottaneet jälkeläisiä miljardien vuosien ajan katkeamattomana ketjuna. Vaikka kaikki on niin loogista, molekyylit itse eivät ole tietoisia mistään, vaan tekevät ainoastaan sen, mihin tarvitaan vähiten energiaa. Tätä on kai se elämän ihme.

-Toni