Tiedekerho-ohjaajana on ollut mukava huomata, miten tiede kiinnostaa alakoululaisia. Oma innostus ja ryhmän innostus ovat tarttuneet toisiin, ja siksi tiedekerhojen vetäminen on ollut todella antoisaa.

Ensimmäisellä kerhokerralla rakensimme laavalamppuja vedestä, öljystä, elintarvikeväristä ja poretableteista. Kerholaisia ihmetytti, miten tällaisista kotoakin löytyvistä aineista saa rakennettua näyttävän laavalampun. Tehdessään lamppua kerholaiset joutuivat pähkäilemään, kuinka paljon on ¼ tai ¾. Nuorimmille tämä saattoi olla haasteellista, mutta vanhempien kerholaisten kanssa mietimme enemmänkin miten laavalampun kuplat tulevat. Pateniemen kerholaiset innostuivat laavalampusta niin, että he olisivat halunneet tulla hiihtolomallakin kerhoon.

Toisella viikolla perehdyimme happoihin ja emäksiin. Tutkimme tuttujen aineiden kuten veden, pesuaineen, etikan, sitruunamehun ja kokiksen happamuuksia. Miten happamat aineet sitten vaikuttavat ihmiseen? Hönttämäen koululle jätettiin kananmunankuoria laseihin, joissa oli eri juomia, odottamaan seuraavaa kerhokertaa. Kun viikko oli kulunut, kerholaiset malttamattomina halusivat nähdä mitä kokislasin kuorelle oli tapahtunut. Oliko kokis nyt hapanta vai emästä? Entä vesi? Kerholaiset hoksasivat kokeen tarkoituksen. Kananmunankuorissahan on samaa ainetta, kalsiumkarbonaattia, kuin meidän hampaissammekin. Happamat aineet, sitruunamehu ja kokis pehmensivät munankuoret. Mitä tästä voimmekaan olettaa?

On ollut mukavaa yhdessä kerholaisten kanssa pohtia ja tutkia ilmiöitä tekemisen kautta. Kerholaiset ovat huomanneet, että tieteen ei aina tarvitse olla tylsää tai yksin puurtamista. Toivottavasti kerholaiset saavat näistä kokemuksista lisää innostusta tieteen pariin.

Tämä artikkeli kuuluu kategorioihin Artikkelit, Puheenvuorot.
Saat kommentillesi kasvot rekisteröitymällä Gravatar-palvelussa.

Jaa Facebookissa