Harjoittelupaikkaa (ja vampyyrejä) etsimässä

11.5.2015 | Toni Sandvik

Opintoja aloittaessani ei itselleni ollut opiskelijakulttuuri mitenkään tuttu juttu, joten parin viikon mittainen vappu tuli aika lailla yllätyksenä. Nykyäänhän se onkin sitten suunnilleen yhtä tärkeä vuodenaika kuin joulukin. Tänä vuonna sain kuitenkin tyytyä vain yhden päivän juhlintaan, sillä tämä opiskelijakulttuurin ilmiö ei valitettavasti ole juurtunut kansainväliselle tasolle asti. Vappupäivänä kävin sentään festareilla, joilla oli oikein rento meininki.

Vastapainoksi vapusta paitsi jäämiselle olen jälleen matkustellut. Tällä kertaa kävin Romanian Transilvaniassa ihastelemassa vuoristoja ja synkkiä linnoja, jotka turistioppaiden mukaan liittyivät tietenkin Draculaan. Kuten arvata saattaakin, todellista yhteyttä ei kovin paljon ollut – lähin yhteys taisi olla linnalla, jossa Vlad Seivästäjän isoisä oli ollut viikon vankina.

Vampyyreistä ei siis näkynyt jälkeäkään, mutta linnojen oikea historia oli kuitenkin todella mielenkiintoinen ja niitä kiertäessä pystyi todella samaistumaan keskiaikaisen elämän ilmapiirin. Niissä oli myös omia erikoisuuksiaan, kuten toivomuskaivo (pitihän sinne yksi Romanian kymmenen banin kolikko heittää) ja muurein ympäröity ”bear pit” eli karhumonttu, jonne keskiajalla heitettiin huonompionniset kaverit taistelemaan villieläinten kanssa.

Opinnot ovat rullanneet omalla painollaan, mutta olen jo alkanut kaipaamaan käytännön laboratorio-osuuksia luentojen vastapainoksi. Niitä ei tämän kevään opintosuunnitelmaan valikoitunut lopuksi ollenkaan, mutta tavoitteenani on päästä kesäksi työharjoitteluun biokemian tutkimusryhmään täällä Wienissä. Hakemuksia olenkin jo lähetellyt ahkeraan tahtiin.

Kolme hakemusta lähetettyäni pääsin jo haastatteluun asti ja olin innoissani siitä ryhmästä, sillä heidän tutkimuskohteensa liittyi mielenkiintoisesti kantasoluihin. Haastattelu olikin sitten erittäin perusteellinen: se kesti yhteensä pari tuntia, joiden aikana kävimme ryhmän kanssa lounaalla, kiertelimme laboratoriossa, juttelimme heidän tutkimustyöstään – ja tietenkin minua haastateltiin samalla.

Haastattelu oli ehkä haastavin, jossa olen tähän asti ollut, sillä minulta kyseltiin hyvin tarkasti, mitä osaan ja mitä en. Mitä proteiinia olen puhdistanut ja millä tavoin, millaisia menetelmiä olen käyttänyt, missä järjestyksessä ja niin edelleen. Onnistuin ilmeisesti tekemään sen verran hyvän vaikutuksen, että ryhmänjohtaja ilmoitti hänen puolestaan harjoittelupaikan olevan sillä hyvä. Hän ilmoitti juttelevansa vielä ryhmän kanssa ja selvittävänsä käytännön järjestelyjä.

Myöhemmin aiheesta kyseltyäni sain kuitenkin vastauksen, että he eivät voisikaan ottaa minua harjoitteluun. Ryhmä oli niin pieni, ettei kellään olisi ollut mahdollisuutta perehdyttää minua hommiin riittävän huolellisesti. Tämä ei tietenkään ollut ensimmäinen kerta, kun minua ei valittu hakemaani työpaikkaan, mutta se sai harmittamaan enemmän, että paikan saaminen oli niin lähellä. Se ei edes kaatunut siihen, ettei minua olisi haluttu ottaa harjoitteluun, vaan puhtaasti käytännön ongelmiin. Harvoin olen myöskään päässyt hakemaan sellaisia töitä, joista olisin ollut näin kiinnostunut.

Työn saamatta jääminenkin on kuitenkin tärkeää työnhaun oppimisen kannalta, ja periksi ehtii antaa aina myöhemminkin. Tätä kirjoittaessani olen lähettänyt yhteensä kymmenen hakemusta, joista viimeisin on nyt johtamassa uuteen haastatteluun. Katsotaan, missä vaiheessa tärppää.

-Toni