Vastaan Oulun yliopiston LUMA-keskuksen (OuLUMA) toiminnasta vuoden 2016 alus­ta lähtien, joten nyt on hy­vä hetki päivittää LUMA-toiminnan taustoja. LUMA-keskuksen teh­tä­vä­nä on orga­ni­soida ja edis­tää Pohjois-Suomessa tehtävää yliopis­tojen ja koulujen välistä yh­teis­työtä ma­te­ma­tii­kan ja luonnontieteiden opetuksen ja opis­kelun kehittämiseksi. Lu­ki­os­sa LUMA-aineiksi lasketaan biologia, fysiikka, kemia, maantiede ja mate­ma­tiikka. OuLUMA on yksi Suo­men en­simmäisiä LUMA-keskuksia, pe­rus­tettu vuonna 2007. Toi­­min­ta on laajentunut nopeasti ja nykyään 12 alueellista kes­­kusta muodostavat LUMA-keskus Suo­mi -verkoston.

Mutta miksi meillä on OuLUMA? Suomessa on merkittävä koulutuspoliittinen on­gel­­­ma, joka toki koskee monia mui­takin länsi­mai­ta. Ongelma, joka syö meidän mahdol­li­suuk­­siam­me pärjätä muut­tu­vas­sa maail­mas­sa ja iskee suoraan kansallisen menestys­stra­te­gi­am­me yti­meen, osaa­­miseen. Tämä ongelma saa näkyvän hahmon esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa. Vuonna 2014 Suo­mes­sa kir­joitti yliop­pi­laak­si 31620 abitu­rient­­­tia. Samana vuonna pitkän mate­ma­tii­kan kir­joit­ti hyväksytysti 11343 (36 %), fy­sii­­kan 5963 (19 %) ja kemian 6178 (20 %) abiturienttia. Toisin sanoen pitkää matematiikkaa ei kir­joit­ta­­nut 64 %, fy­­siikkaa 81 % ja kemiaa 80 %. Biologian ja maantieteen kohdalla tätä ongelmaa ei näytä olevan.

Entä sitten, onko tällä jotain merkitystä? Lukiolaiset ovat valintansa tehneet. Ou­l­un yli­opiston näkökulmasta pulma on siinä, että aloitus­­pai­koista (2015-16) noin 74 % pe­rus­tuu LUMA-aineisiin. Tuo 74 % sisältää tiedekunnista Arkki­tehtuurin, Biokemian ja mole­­kyy­li­­lää­ke­tieteen, Kai­van­nais­­alan, Luon­non­tieteet, Lääke­tie­teet, Tekniikan sekä Tieto- ja sähkö­tek­­­nii­kan ja Oulun yli­opis­ton kaup­pa­kor­­kea­kou­lun. Vain Huma­nis­ti­nen ja Kas­­­va­­tus­tie­­teel­­linen tiedekunta voi­vat panostaa opis­keli­ja­va­­linnassaan muihin kuin mate­matiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa lu­­ke­neisiin. Tiedekuntaperusteinen luo­kittelu on osin liian kategorinen. Harmaata aluetta edustavat esimerkiksi kas­va­tustieteet, jot­ka voi­si luokitella osittain LUMA-puo­lel­le, koska luokan­opet­tajat tar­vit­­se­vat luonnon­tie­­teel­lis­tä osaa­­­mis­ta. Toi­saal­ta vaik­kapa matematii­kan tarve ei ole yhtä suurta kaik­kien LUMA-tiedekuntienkaan kai­kis­sa kou­­lutus­­­oh­­jel­mis­sa, joten tuo 74 % sisältää tul­kin­nanvaraista epä­var­muutta molempiin suuntiin. Se antaa kui­ten­kin hyvän kokonais­ku­van. Tähän on syytä lisätä vielä se, että myös am­mat­ti­kor­kea­koulut tarvitsevat LUMA-osaajia.

Miksi tämä on ongelma? Kun katsoo noita tieteenaloja, voi huoletta sanoa, että sekä Oulun alueen, että koko valtakunnan taloudellisen tulevaisuuden kannalta on väliä sillä, saadaanko LUMA-osaajia yliopistoihin riittävästi. Suomi elää viennistä ja kyse on esimerkiksi ICT-alan, ke­mian teollisuuden (Suomen suurin vientiala), biotalouden tai metalliteollisuuden osaa­mis­perustasta. Sama LUMA-aineiden osaamistarve pätee toki sulje­tul­la sektorilla esimerkiksi terveydenhoitoon ja koulutukseen.

Tämä on ongelma myös niille nuorille, jotka eivät ole lukeneet LUMA-aineita. Heitä on suuri enem­mistö, mutta sopivia aloituspaikkoja on vähän ja moni jää ilman. He ovat teh­neet ainevalintoja sil­tä pohjalta, mikä on tuntunut mielenkiintoiselta lu­kio­ta aloit­ta­essa ja joutuneet totea­maan, että se maa­ilma ja yhteiskunta, jota varten he opis­­kelivat, onkin erilainen, kuin mi­tä he kuvit­te­livat. LUMA-puolella useimmille aloille pää­see hel­pom­­min, vaikka ko­vaa kisaa toki käydään esimerkiksi lääketieteen aloitus­pai­koista.

Eikö lukiosta saatavalla yleissivistyksellä sitten olekaan merkitystä myöhemmässä elä­mäs­sä? Totta kai on: kielitaitoa tarvitaan yhä enemmän ja maailman ilmiöitä pitää tun­­tea monipuolisesti. Nyt kuitenkin lukio­lai­set sivistävät itseään kovin suppeasti. Sivis­tyk­­sen puutteet osuvat liian usein oppiai­nei­­siin, jotka olisivat myöhempien opintojen avain­­osaamista.

Miksi opiskelupaikkojen jakautuma ei vastaa lukiolaisten mielenkiinnon jakau­tu­maa? Eikö ongelmaa voisi ratkaista lisäämällä aloituspaikkoja niille aloille, jotka vastaavat lu­kio­laisten ainevalintoja? Eikö häntä voisi heiluttaa koiraa? Niinpä, koulutuksen ja yhteiskunnan tarpeiden pitää kohdata toisensa. Mitä parem­min tässä onnistutaan, sitä vähemmän meillä on lukionjälkeistä turhau­tu­mis­ta ja syr­jäyty­mis­tä. Lu­kio­laiset ovat jo tehneet sen valinnan, että he haluavat pon­nis­tel­la osaa­mi­sen­sa ja oman tule­vaisuutensa eteen. Heillä on oikeus saada käyttöönsä pa­ras mahdollinen tieto siitä, miten nuo pon­nis­tukset kannattaa suunnata.

Nykytilannetta voisi kuvata hiukan kärjistäen niin, että keskeisiä yhteiskunnan ja elin­kei­no­elä­män tule­vai­suut­ta koskevia ratkaisuja on sysätty 15-16-vuotiaiden nuor­ten päätettäväksi. Heillä on oi­keus tietää, päättäessään perus­kou­lun jälkeisistä opin­nois­ta ja valitessaan oppi­ai­nei­ta, mitä niis­tä ratkaisuista seu­raa.

Paljon auttaisi jo sekin, jos lukion alussa keskityttäisiin pakollisiin opintoihin niin pal­jon kuin mah­dol­lis­ta. Kriittiset ainevalinnat olisi hyvä lykätä tuonnemmaksi, ehkä jopa toi­­­­sen lukiovuoden puolelle, jolloin ratkaisut eivät enää niin paljon perustuisi yläkou­lus­ta periy­ty­­nee­seen asenneilmapiiriin.

Tässä pelissä panokset ovat kovat. Suomi tarvitsee osaajia ja paljon on pelissä myös niillä nuo­rilla, jotka valin­toja tekevät.

Tämä artikkeli kuuluu kategorioihin Artikkelit, Puheenvuorot.
Saat kommentillesi kasvot rekisteröitymällä Gravatar-palvelussa.

Jaa Facebookissa