Kesäkivikuviot 2016 – Osa 1: Etelä-Salla
25.7.2016 | Ville Kallio
Kesä alkaa kohta kääntymään elokuun puolelle ja samalla myös oma kesätyöurakkani alkaa olemaan loppusuoralla. Laskettuani muutama päivä sitten kesän aikana tehdyt työtunnit, huomasin, ettei töitä ole kuin reilu 10 päivää jäljellä. Sinällään ei ole ihme, että tunnit ovat tulleet täyteen jo näinkin aikaisessa vaiheessa, sillä työpäivän pituus on monesti venähtänyt 12 tunnin paikkeille. Ehkäpä voisin nyt kertoilla muutaman blogin verran siitä, mitä kaikkea kesätöissä ja niiden ohessa on tullut puuhasteltua.
Kesätyöt startattiin tänä vuonna kesäkuun 1. päivä, sopivasti keskellä viikkoa. Päivän alkupuolisko oli varattu normaaleihin byrokratiajuttuihin, kuten työsopimusten läpikäymiseen ja muihin hallinnollisiin asioihin. Uutena juttuna oli siirtyminen matkalaskutuksessa ja työajan kirjaamisessa täysin sähköiseen palveluun. Tai eihän tuo juttu mikään uusi ole, se on ollut käytössä jo useamman vuoden. Erinäisistä syistä tuo sähköinen palvelu ei vain ole koskaan toiminut kunnolla muualla kuin Rovaniemen toimistolla, joten aiempina vuosina nuo asiat on hoidettu perinteiseen tapaan paperilomakkeilla. Nyt organisaatiouudistusten myötä tuosta paperi-optiosta on luovuttu kokonaan ja hommat on pakko hoitaa sähköisesti. Noh, ehkä jotain on sentään opittu aiempien vuosien ongelmista, sillä tietotekniikka ei ole tänä kesänä aiheuttanut isompaa päänvaivaa.
Hallinnollisten juttujen jälkeen vuorossa oli tuttuun tapaan toimistotilpehöörin keräilyä tukikohdan varustelua varten ja autojen käyttöönotto. Käyttöautoina ovat myös tänä kesänä olleet jo viime kesänä tutuiksi tulleet Pathfinderit, mitkä ovat osoittautuneet varsin hyviksi kulkineiksi Itä-Lapin huonokuntoisilla metsäautoteillä ja ajopoluilla. Ensimmäisen päivän ohjelmassa ei ollut iltapäivällä juuri muuta kuin tukikohtaan siirtyminen. Ensimmäiset pari viikkoa tarkoituksena oli kartoittaa Sallan eteläosaa. Majoituksena toimi Kemijärven Suomutunturilta vuokrattu mökki, joka oli varustelutasoltaan varsin tyydyttävä ja tilaa oli kolmelle hengelle varsin hulppeasti. Jokaiselle oli oma ”toimisto/makuuhuone” käytössä. Astianpesu- ja pyykinpesukone olivat todella iso plussa. Aikaa ei tarvinnut käyttää tuollaisiin ”ylimääräisiin” oheistoimintoihin vaan sai keskittää kaiken huomionsa varsinaisiin töihin. Saunakin oli tottakai; sehän on maastohommissa lähes välttämättömyys.
Edellisen kesän jäljiltä työ oli alusta alkaen varsin tuttua, joten varsinaista perehdytystä meillä ei enää ollut. Porukalla käytiin työkarttoja läpi ja tehtiin alustavaa karttalehtijakoa. Muistin virkistämiseksi tehtiin läheiselle vaaralle pieni ekskursio, jossa käytiin porukalla muutama paljastuma ja niiden havainnointi läpi. Tämän jälkeen töitä tehtiinkin sitten itsekseen, kukin oman karttalehtensä alueella.
Sää kesän alkupuolella oli hyvin vaihteleva. Ensimmäisten päivien hellekelien jälkeen lämpötilat laskivat nopeasti alle 10 asteen. Voisi kenties sanoa, että sää muuttui vuodenaikaan nähden normaalimmaksi. Pukeutumisen suhteen tuollainen äkillinen muutos aiheutti hieman ongelmia, mutta onneksi oli tullut varauduttua lämpimällä välikerroksella ja fleecellä. Muutamina aamuina kartoitusalueelle ajellessa hiteli räntää ja luntakin lämpötilan pyöriessä +3 asteen paikkeilla. Varsinaisesti missään vaiheessa kylmä ei päässyt tulemaan, ennemminkin päinvastoin. Vaaranrinteitä ylös-alas kulkiessa oli välillä hankalaa pitää kehon lämpötilaa sopivana, varsinkin käytettäessä tuulen ja vedenpitävää kuoritakkia. Useamman päivän kokeiluja tarvittiin, että löysi joka tilanteeseen sopivan asu-kombinaation. Noissa kylmemmissä keleissä erityisen positiivista oli se, että ne hillitsivät varsin tehokkaasti noita lentäviä pieniä ystäviä, joita metsissä riittää Lapissa.
Edelliskesästä poiketen Sallan eteläosan kivet poikkesivat melkoisesti niistä kivistä, joita Savukoskella viime vuonna enimmäkseen tuli vastaan; ainakin omalla kartoitusalueellani. Siinä missä viime kesänä kävivät graniitit ja gneissit turhankin tutuiksi, tänä vuonna on tullut vastaan runsaasti erilaisia vulkaniitteja, ns. ”vihreäkiviä”. Siinä missä syväkivet kuten graniitti, muodostuvat syvällä maankuoressa, vulkaniitit ovat maanpinnalle muodostuneita tulivuorten laavoja ja tuhkakerrostumia. Syväkivien magma jäähtyy hitaasti, jolloin mineraaleilla on aikaa kasvaa suuremman kokoisiksi. Pintasyntyinen vulkaniitti taas jäähtyy nopeasti, jolloin mineraaliaines on hienorakeista ja joskus mineraaleja ei ole edes erotettavissa paljaalla silmällä. Aiemmin mainittu ”vihreäkivi” viittaa runsaasti rautaa ja magnesiumia sisältäviin tummiin vulkaanisiin kiviin, joiden rautapitoiset mineraalit kuten oliviini ja pyrokseeni, ovat muuttuneet kemiallisten reaktioiden seurauksena mm. kloriitiksi, amfiboleiksi ja serpentiiniksi, joille vihreä väri on ominainen.
Sallan alueella vihreäkivet ovat varsin yleisiä ja omilla kartoitusalueillani ne muodostivatkin enemmistön kivistä. Toki sekaan mahtui muutama gneissi ja graniittikin, mutta vihreät, enemmän tai vähemmän liuskeiset vulkaniitit olivat niitä, joita odotti löytävänsä joka kalliopaljastumalta. Maisemallisesti Sallan alue oli tyypillistä Itä-Lapin maisemaa: metsää, suota ja loivapiirteisiä vaaroja. Jääkauden jäljiltä alueella on myös runsaasti harjuja ja löytyypä sieltä muinaisia dyynejäkin. Korkeuserot eivät ole mitään radikaaleja ja vaarojen rinteet ovat kohtalaisen ”helppoja” kiivettäviä. Joitain poikkeuksia tosin on, esim. Sallatunturi joka kohoaa selvästi ympäristöään korkeammalle. Ensimmäiset pari viikkoa maastossa olivat melkoisen raskaita fyysisesti, koska edellisen talven aikana ei ollut juuri tullut liikuttua. Yllättävän äkkiä sitä kuitenkin kroppa tottuu liikkumiseen.
Mieleen jääviä paikkoja tuolta Sallan eteläpuoliskolta missä liikuin, olivat Kuusamon rajalla sijaitseva Oulangan kanjoni ja Aholanvaaran hiidenkirnut. Nämä eivät varsinaisesti olleet työskentelyaluetta, mutta virkistäytymismielessä tuli näihinkin paikkoihin tutustuttua. Itse tuli tutustuttua tuohon Oulangan kanjoniin kävelemällä noin 6 km pitkän luontopolun, jonka varrelta tarjoutuivatkin todella hienot näköalat. Fyysisesti tuo polku oli yllättävän haastava runsaine nousuineen ja laskuineen, koska tuossa vaiheessa kesää kunto ei ollut vielä noussut sille tasolle, millä se näin kesän loppupuolella on.
Parisen viikkoa kului Sallan eteläpuolta kartoitellessa. Kivien suhteen muutamia potentiaalisia kiviainespaikkojakin löydettiin ja luonnonkivikohteitakin taisi löytyä pari potentiaalista. Noihin paikkoihin tehdään projektin myöhemmässä vaiheessa lisätutkimusta ja otetaan suurempia näytteitä. Näin alkuvaiheessahan nuo vasaralla otetut näytteet ovat vain noin nyrkin kokoisia.
Sallan eteläpuoliskon valmistuttua oli aika siirtyä seuraavalle kohdealueelle, Pelkosenniemelle, josta jo edellisenä kesänä muutamia havaintoja tehtiinkin. Pelkosenniemi on itselleni myös siinä mielessä merkittävä paikka, että vietin kesän 2013 kyseisellä alueella malmitutkimuksissa. Siitä olenkin kirjoitellut blogiin joskus aikaisemmin (https://ouluma.fi/2014/07/kesalomaa-geologin-nakokulmasta-osa-1/). Alue on siis melko lailla ennestään tuttu ja useat paljastuma-alueet ovat sellaisia, joita kartoitin jo toiseen kertaan; tosin hieman erilaisesta näkövinkkelistä. Pelkosenniemelle siirtyminen tarkoitti myös toiseen tukikohtaa siirtymistä, joka päätettiin perustaa Pyhätunturin alueelle.
Mutta, noista Pelkosenniemen tapahtumista sitten seuraavassa blogissa..
-Ville K
Ei kommentteja artikkelille “Kesäkivikuviot 2016 – Osa 1: Etelä-Salla”
