Kesäkivikuviot 2016 – Osa 2: Kummitsoivan kutsu

27.8.2016 | Ville Kallio

Jatketaan tässä nyt kuitenkin siitä, mihin päästiin edellisessä blogissa. Eteläisen Sallan kartoitushommat saatiin siis pakettiin parissa viikossa ja tukikohta vaihtui Pelkosenniemen Pyhälle. Kuten aiemmin olen maininnut, Pelkosenniemen metsät ovat itselleni jo osittain ennestään tuttuja vuodelta 2013. Pääsin siis koluamaan samoja kallioita jo toiseen kertaan, vain hieman eri näkövinkkelistä.

Tukikohtanamme Pyhällä oli Lomarenkaan kautta vuokrattu ”Lumous”, joka tuntui Suomutunturin kelomökkiin verrattuna varsin luksuslukaalilta. Ei siinä Suomun kelomökissäkään mitään vikaa ollut, varustelutasoltaan ja mukavuuksiltaan se oli ollut enemmän kuin riittävä. Viimeisen viikon aikana alkanut muurahaisinvaasio tosin oli aiheuttanut omat ongelmansa. Pyhällä ei sentään ollut muurahaisia; lukuunottamatta niitä jotka mukanamme Suomulta salamatkustajina olivat kulkeutuneet.

Pelkosenniemi on pinta-alaltaan melko pieni ja kalliopaljastumien määrä esimerkiksi Kemijärveen tai Sodankylään nähden on huomattavasti pienempi. Omat kartoitusalueeni sijoittuivat Sodankylän rajalla oleville parille luoteiselle karttalehdelle sekä Pelkosenniemen itäosaan.

Luoteispuolella Sodankylän rajaa lähestyttäessä kallioperä on melko lailla erilaista verrattuna Pelkosenniemen etelä- ja itäosaan. Yleisiä kiviä ovat sedimenttisyntyiset, runsaasti kvartsia ja maasälpiä sisältävät enemmän tai vähemmän liuskeiset kivet. Tällaisesta sedimenttiaineksesta muodostuneet vaarat ovat topografisesti enemmän koholla, johtuen kvartsin ja maasälpien eroosiokestävyydestä.

Tyypillinen kivi on hienorakeinen, hopeanharmaa fylliitti, jossa on vaihtelevasti vaaleita plagioklaasiporfyyreitä (”täpliä”). Tällainen fylliitti saattaa olla myös potentiaalinen laattakivi, mikäli se esiintyy volyymiltaan riittävän suurena kalliopaljastumana ja lohkeaa sopivan kokoisina laattoina. Fylliiittien ohessa Pelkosenniemen luoteisosassa esiintyy mafisia vulkaniitteja (laavakivi) ja karkeampia, gabromaisia kiviä, jotka saattavat olla potentiaalista kiviainesta lujuutensa ja iskunkestävyysominaisuuksiensa vuoksi.

Pelkosenniemen itäosaan mentäessä maisema on hyvin eri tyyppistä. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta alue on hyvin pehmeäpiirteistä. Kallioperä muodostuu suurelta osin mafisista ja ultramafisista vulkaniiteista, jotka sisältävät (varsinkin jälkimmäiset) runsaasti rautaa ja magnesiumia ja vähän piitä (mafiset 45-52% SiO₂ ja ultramafiset <45% SiO₂). Kemiallisesta koostumuksestaan johtuen kivet ovat huomattavasti herkempiä kemialliselle muuttumiselle (esim. rapautumisreaktiot) ja pehmeytensä takia mekaaniselle kulumiselle. Tästä johtuen myös tällaisista kivistä koostuvat vuoret ovat yleensä matalampia.

Vulkaniittien lisäksi alueelta tapaa mustaliusketta (yleensä hienorakeinen, sotkuinen, ruosteinen kivi, jossa mukana vaihtelevissa määrin hiiltä) ja alueellisena erikoisuutena BIF-kiviä (”banded iron formation”). BIF-kiviä tapaa Pelkosenniemen Jauratsin alueella useammalta kalliopaljastumalta. Lisäksi irtolohkareita esiintyy hyvin laajalla alueella ympäri Pelkosenniemeä. BIF-kivi on kerrostumalla syntynyt sedimenttikivi, joka koostuu vuorottelevista kerroksista rautaoksideja (hematiitti ja magnetiitti) ja piistä rikastuneita kiviä, kuten savia ja sertejä (kemiallisesti saostunutta mikrokiteistä kvartsia). Rautamuodostumia tavataan eri puolilla maapalloa ja useimpien on katsottu muodostuneen noin 2400 miljoonaa vuotta sitten, jolloin hapen määrä maapallolla lisääntyi radikaalisti syanobakteerien fotosynteesin seurauksena. Tämän seyrauksena rauta alkoi hapettua ja saostui kerroksittain merenpohjaan.

Geologisesti rautamuodostumat ovat mielenkiintoisia, mutta rakennuskivimielessä eivät niitä potentiaalisimpia kiviä. Malmigeologisesti asia on toki hieman eri ja Jauratsin kiviä on menneinä vuosikymmeninä tutkittukin taloudellisessa mielessä. Raudan alhaisen hinnan ja esiintymän pienehkön volyymin vuoksi suunnitelmat kaivostoiminnasta on kuitenkin haudattu ajat sitten.

Pelkosenniemen itäosassa kasvillisuus on runsasta. Alue on lehtipuuvaltaista sekametsää. Kemijärven mäntykankaisiin verrattuna alue on suoranaista viidakkoa, hirveää ryteikköä, jossa kulkeminen vaatisi apuvälineeksi vesuria tai kirvestä. Vuosien takaisten harvennushakkuiden jäljiltä metsät ovat täynnä risukasoja ja puolimetrisiä pystyssä törröttäviä pikkukantoja, joiden päälle kaatuminen tietäisi lääkärireissua. Hankalassa maastossa on kuitenkin oma tietynlainen viehätyksensä. Työpäiviin tulee omanlaistaan haastetta ja onnistumisen tunnetta, kun selviää hankalan metsäosuuden läpi kalliopaljastumalle saakka.

Olin jo edellisenä kesänä tehnyt muutamia kartoitusreissuja Pelkosenniemen itäosaan, jonka sydänalueen muodostavat Kummitsoiva ja sitä ympäröivät vaarat. Pohjoispuolella sijaitsee Rahkavaara, länsipuolella Murtoselkä ja eteläpuolella Jauratsiselkä, joiden rakennuskivipotentiaali oli tullut selvitettyä jo aiemmin. Kummitsoivan olin säästänyt ikään kuin ”sokeriksi pohjalle”. Alueella ensimmäisiä kertoja pyöriessäni 2013 kesällä tuo paikka jäi itseltäni väliin ja se on ollut sinällään täysin ”tuntematonta” tähän kesään saakka. Osittain tuo tutkimattomuus johtuu hankalakulkuisesta maastosta ja huonoista tieyhteyksistä. Tänä kesänä yritin ensi alkuun lähestyä paikkaa itäpuolelta, ns. Kummitsoivankuusikon puolelta. Jouduin kuitenkin jättämään homman kesken, sillä kartalle merkitty ajopolku muuttui jo useita kilometrejä ennen Kummitsoivaa sen verran soistuneeksi, etten lähtenyt Pathfinderin etenemiskykyä testailemaan. Voi olla, että tie olisi ollut ajettavissa, muttei tietoa kuinka pitkän matkaa, ja sieltä olisi pitänyt vielä ajaa takaisinkin. Päätin edetä asiassa suoraviivaisemmin ja nousta Kummitsoivalle länsipuolelta. Alue oli kuitenkin sen verran isohko ja maasto hidaskulkuista, että kyseinen kartoitusoperaatio veisi aikaa kokonaisen päivän.

Muutamaa päivää ennen juhannusta, pilvipoutaisena aamuna, parkkeerasin auton metsäautotien varteen Kummitsoivan luoteispuolelle. Kallioalueelle oli tieltä vajaa puoli kilometria eli ihan ”ohjesäännön” mukainen määrä. Maasto oli alueelle tyypillistä viidakkoa ensimmäiset 200 m, joskin onnekseni hakkuukone oli vieraillut alueella. Sain siis kulkea hetken matkaa hieman avonaisemmassa maastossa.

 

Hakkuuaukean jälkeen alkava lehtimetsäviidakko ei ollut niin paha juttu kuin olin odottanut, mutta edellisen yön rankkasade oli kastellut maaston melko perusteellisesti. Koska olin jättänyt kokovartalo-kumipuvun pukematta, jo ensimmäisten kymmenien metrien jälkeen varusteet olivat melko lailla märkänä. No se ei menoa haitannut, kyllä kesä kuivaa… Tiheimmän ryteikön jälkeen rinne alkoi nousemaan melko jyrkästi. Maasto oli peitteistä ja jyrkässä rinteessä ei juuri kalliota näkynyt muutamia pieniä rintauksia lukuunottamatta. Nousu oli helpompi kuin olin odottanut, eikä varsinaisia kiipelytaitoja tarvittu lainkaan. Olin odottanut paljon hankalampaa, kun muistelin millaista oli edelliskesänä ollut lännempänä olevalla Murtoselän jyrkänteellä.

Ylärinteessä kalliota alkoi tulla enempi esiin. Se oli melko lailla samantyyppistä vulkaniittia kuin pohjoispuolella oleva Rahkavaarakin. Poikkeuksen muodosti kapeana soirona rinteessä esiintyvä jonkinlainen vulkaaninen konglomeraatti, jossa hienorakeisen laavakiven seassa oli pyöristyneitä ja kulmikkaita kiven kappaleita. Samanlaista kiveä löytyi runsaasti irtolohkareina Kummitsoivan eteläpuolella olevalta tieltä.

Kallio oli varsin rikkonaista, ei mitään selkeitä säännönmukaisuuksia rakoilun suhteen. Vasaralla hakatessa kivi tuntui melko jämäkän oloiselta, mutta pinnasta paikoin melko pehmeältä; tuskin siis ainakaan raidesepelin raaka-ainetta.

Nousu kohti varsinaista Kummitsoivan kaakossa olevaa lakialuetta kohden jatkui hetken tasaisempana ja jyrkkeni sitten. Kummitsoivan keskellä oleva lakialue muodostaa tavallaan oman erillään olevan kumpareensa. Kummun läntinen, eteläinen ja pohjoinen rinne ovat melko jyrkkiä, itäosa taas loivempi. Pohjois-luoteessa on kapeahko, peitteinen, loivempi vyöhyke kahden rakan välissä, jonka kautta itse lähestyin lakialuetta. Aurinkokin tuli tuossa vaiheessa esiin ja ilma lämpeni äkkiä 20 asteen tuntumaan.

Lakialueella noustessa puusto hieman harveni ja muuttui matalaksi koivupusikoksi, jotka kasvoivat teräväsärmäisten kivenlohkareiden välistä. Kivet olivat kutakuinkin samanlaisia vulkaniitteja mitä olin aiemminkin nähnyt. Huipulta aukeni mukava näköala ympäröivään maastoon. Alkuperäinen tarkoitus oli ollut käväistä vain huipulla tekemässä havainto ja palata takaisin autolle, mutta näköaloja katsellessa kiinnitin huomioni itäpuolella olevaan kahteen mielenkiintoisen näköiseen kalliokumpuun, jotka kohosivat tasaisesta metsämaasta selkeästi puiden latvojen yläpuolelle. Noita kumpujahan piti käydä katsomassa ja samalla voisi selvittää idässä olevan ajopolun kunnon. Kyseessä oli siis sama ajopolku, jota kautta aiemmin olin yrittänyt Kummitsoivaa autolla lähestyä.

Reissuun tuli selkeästi lisää pituutta. Laskeutuminen itäpuolen rinnettä vaati pientä varovaisuutta, sillä rinne oli varsin lohkareinen, ei kuitenkaan jyrkkä. Rinteen alla maasto oli tasaista ja peitteistä, melko helppokulkuista harvaa kangasta. Lakialueelta nähdyt kalliokumpareet olivat noin 700 m päässä. Läheltä nähtynä kalliot näyttivät vielä mielenkiintoisemmilta; ei niinkään geologisessa mielessä, mutta maisemallisesti. Valokuvissa nuo kumpareet eivät tosin kovin erikoisilta näytä. Kummut osoittautuvat kivilajiltaan samaksi tavaraksi kuin Kummitsoivan lakialuekin; sen nyt osasi arvata. Maisemakuvia alueella tuli napsittua jonkin verran lisää, mutta rakennuskivimielessä mitään suuria tuntemuksia ei herännyt. Kävin kumpareiden itäpuolella olevan ajopolun varressa ja totesin sen melko huonokuntoiseksi, aivan kuten muutamaa päivää aiemmin saman ajopolun alkupäässä. Paikoittain polku näytti olevan ihan ok ja autolla hyvinkin ajettava, mutta soistuneemmissa maastonkohdissa polulla oli vettä ja valkoista tupasvillaa kasvoi pieninä mättäinä siellä täällä. Ura oli hyvinkin mönkijäkelpoinen (sillähän nyt pääsee melkein mistä vaan), mutta autolla ei välttämättä ilman vinssiä kannattaisi lähteä onneaan koittamaan.

Autolle palailin Kummitsoivan eteläpuolelta. Tuo matka tuntui kestävän ikuisuuksia. Useamman tunnin kestänyt kivikkorinteiden ylös-alas sahaaminen sääskien syötävänä auringonpaisteessa alkoi pikku hiljaa vaatia veronsa. Vettä oli ollut matkassa litran verran, joka oli selvästi liian vähän. Uupuneena ja lievästä nestehukasta kärsivänä sain kuitenkin raahattua itseni autolle, jossa onneksi oli vielä jäljellä toinen 1,5 litran pullo raikasta vettä.

Kummitsoiva oli viimeisiä isompia paljastumaryhmiä, joita Pelkosenniemen ”sydänmailla” piti kartoittaa. Tuon jälkeen oli jäljellä pari karttalehteä Pelkosenniemen itäpuolella: muutamia alueita Savukosken eteläosista ja Sallan luoteisosasta. Nuo olivat kartoitettavissa vielä Pyhältä käsin, koska ajomatka pysyi vielä kohtuuden rajoissa (alle 100 km yhteen suuntaan). Noista alueista mielenkiintoisimpia ovat Savukosken Akanvaaran kerrosintruusioon ja sen läheisyyteen liittyvät kalliopaljastumat, koska niissä saattaa olla hyvin erityyppisiä kiviä, esim. dasiittia (laavakivi jossa 63-69 % SiO₂), gabroa, pyrokseniittia (enimmäkseen pyrokseeni-mineraaleista koostuva tumma kivi) tai anortosiittia (enimmäkseen plagioklaasista koostuva kivi). Itse en tosin noihin erikoisuuksiin törmännyt dasiittia lukuunottamatta.

Akanvaaran alueen lisäksi toinen mieleenjäänyt paikka oli Sallan luoteiskulmassa sijainnut Känespella, jonka on tulkittu olleen osa muinaisen tulivuoren purkauskanavaa. Känespella erottuu ympäristöstään noin 40 m korkeana, hieman pyramidinmuotoisena kalliokumpuna. Sen on ajoitettu liittyneen noin 2000 miljoonaa vuotta sitten tapahtuneeseen tulivuoritoimintaan. Onhan noita muinaisia tulivuoria Suomessa ollut runsaasti paljon muuallakin, mutta yleensä eroosio ja kallioperän myöhempi deformaatio on kadottanut jäljet olemattomiin. Känespellalle kulku on pienen vaivan takana, koska ihan lähelle ei pääse autolla, vaan joutuu kävelemään alueelle tyypillisessä ”viidakossa” kilometrin verran. Kumpare on melko jyrkkärinteinen paitsi pohjoispuolella. Pientä kiipeilyä karsastavien kannattaakin kulkea suosiolla pohjoispuolen loivempaa rinnettä. Kumpareelta on mukava näköala ympäröivään maastoon ja siellä onkin sotien aikana ollut jonkinlaista toimintaa. Mikäli paikka kiinnostaa, hieman lisätietoa löytyy GTK:n julkaisemasta Sallan geologisista retkeilykohteista (http://tupa.gtk.fi/raportti/arkisto/16_2015.pdf).

Känespella oli viimeinen Pelkosenniemen ”sektoriin” kuuluva kartoituskohde, jonka jälkeen Pelkosenniemen alueen yli sai vetää ison rastin ja siirtää huomio seuraavaan työskentelypaikkaan, Savukosken pohjoisosaan. Majoituksen etsiminen teetti hieman työtä, koska välimatkat tuolla alueella olisivat huomattavasti pidempiä mihin oli tähän mennessä totuttu ja tämän myötä myös tukikohdan huoltoyhteydet (etäisyydet lähimpään kauppaan ja tankkauspisteeseen) oli otettava huomioon. Tukikohdaksi valikoitui entinen rajavartioasema Kemihaarassa, joka on suoraan sanottuna kaukana kaikesta, mutta projektin kannalta sieltä olisi kätevintä kartoittaa Savukosken pohjoispuoli ja mahdollisesti myös osia Sallan Tuntsasta.

Ennen Kemihaaraan siirtymistä käytiin porukalla läpi muutamia potentiaalisiksi arvioituja paikkoja. Pelkosenniemen saldoksi tuli melko monta kiviainespaikkaa, sekä yksi volyymiltaan suuri laattakivikohde. Näistä tullaan tekemään vielä myöhemmin syksyllä lisänäytteenottoa testejä varten. Tuloksista kuulee sitten varmaan ensi vuonna.

Viimeisinä työskentelypäivinä käytiin vielä virkistysmielessä huiputtamassa Luostotunturi sekä tutustumassa Pyhän Isokuruun ja ihailemassa maisemahissillä näkymiä Kultakeron huipulta.

Näihin kuviin voikin päättää tämän Pelkosenniemi-episodin. Seuraavalla kerralla lisää sitten Kemihaaran tapahtumista.

-Ville K.