Kesäkivikuviot 2016 – Osa 4: Naruska ja Tuntsan erämaa

14.12.2016 | Ville Kallio

Viime blogissa päästiin jo heinäkuun loppupuolelle ja työkuvioissa siirryttiin viimeiseen tukikohtaan Saijan kylään, josta käsin oli tarkoitus kartoittaa Sallan pohjoispuoli, tarkalleen ottaen Naruskan ja Tuntsan alue. Kuten jo edelliskerralla mainitsin, majoituspaikkanamme oli omakotitalo Pulkkaviita-nimisessä paikassa, joka sijaitsi Saijan kylästä muutamia kilometrejä Naruskan suuntaan.

Kartoitettavista alueista valikoin itselleni pohjoisimman karttalehden, joka sisälsi Tuntsan erämaa-alueen ja rajoittui pohjoisessa ja idässä rajavyöhykkeeseen ja lännessä Värriön luonnonpuistoon. Olin jo aiemmin tehnyt pieniä tiedustelukäyntejä alueella Kemihaarasta käsin, joten jonkinlainen kuva oli mitä odottaa alueelta.

Työskentelyalueena Tuntsa todella oli erämaata. Edellisestä Kemihaaran työskentelyalueesta se poikkesi puuston vähäisyydellä. Suurelta osin alue on puutonta ylänköä ja tunturipaljakkaa, jossa kasvaa lähinnä varpuja. Puuttomuuden syynä on vuoden 1960 kesällä Tuntsan alueella riehunut Suomen historian suurin metsäpalo, joka aiheutti tuhoja 20000 hehtaarin alueella. Myöhemmin tehdyissä metsänistutuksissa ei onnistuttu kuin osittain ja siksi alueesta suuri osa on edelleen puutonta paljakkaa. Metsätaloudellisesti palon aiheuttamat vahingot ovat pieniä, sillä alueen puusto oli jo entuudestaan kitukasvuista. Palo kuitenkin vaikeutti porotaloutta tuhoten näiden parhaita laidunalueita. Metsäpalon jälkeisen suurimittakaavaisen puunkorjuun, ns. nokisavotan jäljiltä alueella on varsin tiheä metsätieverkosto, josta osaa on hyödynnetty retkeilyreiteillä. Omalta kannaltani tieverkko helpotti huomattavasti liikkumista ja mahdollisti syrjemmässäkin olevien kallioalueiden saavuttamisen autolla. Mistään hyväkuntoisista kulkuväylistä ei tosin aina ollut kyse ja paikoittain ne tarjosivat pieniä jännitysmomentteja.

Tuntsan alueen kallioperä on hyvin vanhaa ja koostuu pääosin arkeeisista (yli 2500 milj.v.) kiillegneisseistä ja gneissimäisistä granodioriiteista ja tonaliiteista. Näiden välissä on pieninä jaksoina mafisia metavulkaniitteja (eli Mg- ja Fe-pitoisia laavakiviä) ja gabroja (koostumukseltaan edellisiä vastaavia syväkiviä).

Rakennuskivikartoituksen kannalta Tuntsan alue ei tarjonnut mitään suuria löytöjä. Kuten jo kallioperän iästä voi päätellä, kyseessä on aikojen kuluessa monenlaista myllerrystä läpikäynyt kivi. Ulkoasultaan harmahtavat ja raidalliset gneissit ovat varsin rapautuneita ja rikkonaisia. Mafisten vulkaniittien esiintymisalueilla oli kiviainesmielessä muutamia harkitsemisen arvoisia jatkotutkimuskohteita, mutta kokonaisuutena alue ei ole syrjäisyytensä ja heterogeenisten ja rikkonaisten kivien osalta kovinkaan mielenkiintoinen rakennuskivimielessä.

Työnteon puitteissa pääsi jälleen kerran kokeilemaan taitojaan maasturin ratissa jos jonkinlaisilla kulkuväylillä. Mieleen on jäänyt ajoura, joka johti puuttomalle tunturipaljakalle. Oikeastaan tarkalleen ottaen ajoura loppui paljakan juurelle, mutta maaston tasaisuudesta johtuen maasturilla oli mahdollista päästä alueen korkeimmalle kohdalle, kun väisteli suurimmat kivet ja kannonnokat. Oma ongelmansa tulikin takaisin alas tullessa, sillä selkeän ajouran puuttuessa ei ollut enää varma reitistä mistä pääse alas. GPS osoittautui tässä kohtaa todella hyödylliseksi. Sen avulla pystyi palaamaan takaisin suunnilleen samaa reittiä mitä oli tullut ylös; joskin jonkin verran sai edestakaisin ajella myös GPS:ää käyttäessä.

Kenties jännittävin kokemus maasturin ratissa sijoittuu Tuntsan eteläpuolella olevalle hiekkaiselle harjualueelle, jota ympäröi soistunut metsämaa. Tien ensimmäinen puolisko oli alkuun melko hyväkuntoinen ja kulki hiekkaisen harjun päällä. Jälkipuolisko olikin sitten jännitysmomentteja täynnä. Ajopolku kulki lähellä suon reunaa ja muuttui paikoitellen melkoisen pehmeäksi. Eteneminen oli melkoisen hidasta ja varmuuden vuoksi oli noustava ajoittain autosta ulos ja käytävä kävellen tarkistamassa ajouran kunto. Suopätkien välissä ajoura oli paikoin melko hyväkuntoistakin ja sorapohjaisilla alustoilla eteneminen sujuikin ilman suurempia ongelmia. Pahimmat paikat sijoittuvat parin tulvivan suo-ojan ylitykseen. Ylityspaikoissa ei ollut kunnollista siltarumpua, joten ylityksessä oli omat riskinsä. Mistään erityisen syvistä ojista ei ollut kyse, mutta pehmeä mutapohja ja ylhäällä oleva vesi teki ajamisen arvaamattomaksi. Pientä puskuriin tullutta kolhua (pientä kontaktia erään kuusen kanssa) lukuun ottamatta tuosta ”pikataipaleesta” selvittiin.

Elokuun ensimmäisen viikon jälkeen suuri osa projektin kartta-alueesta oli lähes kartoitettu. Varsinaisten kalliopaljastumien vähyydestä johtuen olimme päättäneet ottaa tarkasteluun myös louhikkoja ja rakkakivikoita, joita alueella oli varsin runsaasti. Varsinaista rakennuskivipotentiaalia kivikoista oli turha odottaa, mutta niistä sai jonkinlaisen käsityksen alueen kallioperästä (mikäli siis pystyi osoittamaan että kivikko oli paikallista alkuperää eikä esim. jäätikön tai veden mukana muualta kulkeutunut).

Pitkiä työpäiviä tehdessä kesän työaika oli huvennut kuin varkain ja elokuun alussa havahduin siihen, että työpäiviä ei ollut jäljellä enää kuin kourallinen. Kenttätöitä tein elokuussa sen verran, että sain havaintoja maagiset 150 kappaletta täyteen, jonka jälkeen siirryin toimistohommiin. Viimeiset havainnot oli vielä digitoitava ja kerätyt kivet käytävä läpi mahdollisia jatkotutkimuksia varten.

Viimeisimpien päivien aikana pidimme yhden retkeilypainotteisen päivän Naruskan ja Tuntsan alueella. Jo aiemmilta työskentelyalueilta tutun ”perinteen” mukaisesti kävimme huiputtamassa yhden kumpareen. Tällä kertaa kohteeksi valikoitui rajavyöhykkeen tuntumassa oleva Iso Rakitsainen, jonka tasainen kanervapeitteinen rinne oli yllättävän helppoa kavuta ylös; ainakin aiempiin rakkarinteisiin verrattuna.

Samalla reissulla käytiin vilkaisemassa erään suon keskeltä nousevaa Pirunkirkkoa, joka sijoittuu UKK-reitin varrelle. Pirunkirkko on noin 15 m korkea lohkareikon ympäröimä kalliokumpare, joka koostuu peridotiitista (rauta- ja magnesiumrikas kivilaji). Se on tyypiltään intruusio, joka on muodostunut Maan vaipasta peräisin olevan sulan kiviaineksen tunkeutuessa ylöspäin työntäen ympäristön kiviä tieltään. Peridotiitti koostuu oliviini- ja pyrokseenimineraaleista, jotka rapautuessaan antavat kivelle tyypillisen ruskean värin. Pirunkirkon lisäksi Tuntsan alueelta tunnetaan muitakin vastaavanlaisia pieniä ultramafisia (määritelmä kiville joiden SiO₂-pitoisuus on alle 45 %) intruusioita, jotka ovat tunkeutuneet arkeeisiin kiillegneisseihin.

Kävimme vielä ihailemassa Naruskajärven lähistöllä olevaa pientä vesiputousta ja kävimme ihailemassa maisemia Naruskan kylän lähellä sijaitsevan Karhutunturin laelta, joka on yksi alueen korkeimmista tuntureista (ja näkyi muuten hienosti tukikohtamme ikkunasta).

Omalla kohdallani kesätyökuviot tulivat päätökseen elokuun 11. päivä. Jälleen kerran takana oli mukava kesä parhaiden työkavereiden kanssa. Alueen kartoitushommat tulivat päätökseen ja seuraavaksi on vuorossa valittujen jatkotutkimuskohteiden näytteenottoa ja mahdollisesti joidenkin alueiden yksityiskohtaisempaa kartoitusta.

Kuten aiemmin olen maininnut, kesätöiden jälkeen tein lyhyen roadtripin ennen gradun pariin laskeutumista. Tuosta reissusta voisin kirjoittaa lyhyesti seuraavassa blogissa.

– Ville K.