Miniroadtrip Pohjois-Norjaan 13.–15.8.2016 – Osa 1

28.12.2016 | Ville Kallio

Tuskin olin ehtinyt kunnolla kesätyö-moodista siirtyä kotoilu-moodiin kun taas mentiin. Jo useamman vuoden oli ollut puhetta käydä kyläilemässä sukulaisten luona Muoniossa, Käsivarren Lapissa, mutta jotenkin se oli aina jäänyt aikomiseksi. Edes kesällä 2012 kun olin kesätöissä saman kunnan alueella, ei tullut käytyä. Osasyynä oli kylläkin se, että yhteydenpito oli ollut melko vähäistä vuosien varrella ja edellisen kerran olin käynyt paikan päällä joskus mukulana, 90-luvun alkupuolella. Mutta nyt mentäisiin ja käytäisiin kun oli sopivasti ylimääräistä aikaa ja kesääkin vielä jäljellä. Ja kun kerran noinkin kauas lähdettäisiin, samalla kertaa kannattaisi tehdä pieni ulkomaanmatka Norjan puolelle.

Reissuun lähdettiin lauantaina, elokuun 13. päivä, joskus yhdeksän aikaan. Kulkuneuvona oli piskuinen VW Polo, joka kesän aikana tutuksi tulleeseen Pathfinderiin verrattuna tuntui hieman ahtaan oloiselta. Mukana olivat velipoika ja isäukko, jotka eivät kumpainenkaan mitään höyhensarjalaisia ole. Hyvin kuitenkin tavaroiden kera mahduttiin ja Polokin jaksoi kulkea kunhan kuski vaan jaksoi riittävästi polkea. :D

Sää oli melko epävakainen jo lähtiessä ja vettä alkoi ripotella melko reippaasti kun Oulusta oli ajeltu noin 50 km pohjoiseen. Matkareitti oli hyvin suoraviivainen ja kulku Oulusta Kemiin ja edelleen Tornioon, josta rajajokea seuraillen pohjoista kohti. Hieman ennen Yli-Torniota pidettiin ensimmäinen pikainen tauko, jotta porukka sai hieman keventää olemustaan ja nautiskella termospullossa muutaman tunnin seisonutta kahvia. Ei mikään turhan lämmin ollut. Sää oli tuulinen ja ilma melkoisen kosteaa vaikka sade olikin jo lakannut.

Matka jatkui kohti pohjoista. Ohitettiin Ylitornion vaatimaton kirkonkylä ja siirryttiin napapiirin pohjoispuolelle. Aiemmin melko tasainen maisema alkoi muuttua vaihtelevammaksi ja siellä sun täällä näkyi pyöreäpiirteisiä, metsäisiä kalliokumpareita. Alue kuuluu Keski-Lapin granitoidikompleksiin ja kumpareet edustavat graniittisia intruusioita, jotka ympäröiviä liuskeita kiviä eroosiota kestävämpänä näkyvät vaihtelevan kokoisina kumpuina.

Valtatie 21, jota myös ”Neljän tuulen tieksi” kutsutaan, on melko suoraviivainen. Pellon alueella sen varrella on vielä melko runsaasti peltoalueita ja asutusta, mutta Pellon jälkeen Kolaria kohti siirryttäessä asutus vähenee ja ympäristö muuttuu metsäisemmäksi. Samalla aiemmin melko runsaasti mutkitteleva tie oikenee huomattavasti. Tienäkymää luonnehtivat pitkät suorat ja kerta toisensa jälkeen toistuvat ylä- ja alamäet.

Välimatkat ovat pitkiä: Pellosta Kolariin noin 80 km ja Kolarista Muonioon toiset 80 km. Suorat ja melko vaatimattomat metsämaisemat voivat saada välimatkan tuntumaan entistä pidemmältä. Tie on kuitenkin hyväkuntoinen ja muun liikenteen määrä melko vähäistä (ainakin meidän kohdallamme oli), joten matkanopeuden voi pitää reippaana. Toki on huomioitava mahdolliset tielle puikkelehtivat porot, joita tuolla suunnalla näkyy jo melko säännöllisin väliajoin.

Muonioon saavuttiin joskus yhden aikoihin iltapäivällä. Pellon jälkeen hetkeksi aikaa ilmaantunut aurinko oli mennyt uudestaan piiloon ja taivas oli tasaisen pilvinen. Ilma tosin oli poutainen, mikä oli hyvä juttu. Ennen sukulaisten luo hyökkäämistä teimme pienen sightseeing-kierroksen Muonion kirkonkylällä ja isäukko kävi palauttamassa raha-anomuksen paikalliseen Veikkauksen pisteeseen. Eipä Muonion kirkolla ollut paljon mikään muuttunut sitten vuoden 2012, jolloin pyörin alueella reilun viikon verran rakennuskivikartoituksen yhteydessä.

Muutaman tunnin kestäneiden sukulointikuvioiden jälkeen jatkettiin matkaa vielä saman päivän aikana. Päivän etapin päätepiste oli Kilpisjärvellä, jonne olimme varanneet majoituksen. Muonion jälkeen matkaa kertyy vielä 200 km, joka käsittää koko Suomen Käsivarren. Pohjoista kohti maisema muuttui pikkuhiljaa. Puusto vaihtui sekametsistä matalaksi koivupusikoksi ja topografinen vaihtelu lisääntyi mitä lähemmäs Kilpisjärveä mentiin. Myös liikenteen määrä alkoi kasvaa, varsinkin rekkaliikenteen osalta.

Lähempänä Kilpisjärveä alkoi taivas muuttumaan tummemmaksi ja alkoi taas sataa ripottelemaan. Taivaanrannassa piirtyi selkeänä Saana-tunturi, joka on yksi Kilpisjärven tunnetuimmista maamerkeistä. Tarkoitukseni oli ollut alun perin käydä hieman reippailemassa Saanalla ja huiputtaa tuo reilun kilometrin korkuinen kumpare, mutta sääolosuhteiden puolesta vaikutti siltä, että tuo reippailu piti jättää tällä kertaa väliin.

Kilpisjärven kaakkoispuolen kallioperä koostuu arkeeisesta (yli 2500 milj.v.) pohjakompleksista, jonka kivet ovat suurelta osin granodioriittia, vulkaniitteja ja kiillegneissiä. Kilpisjärven luoteispuolella kallioperä on huomattavasti nuorempaa ja edustaa 450-400 milj. vuoden ikäistä Kaledonidien (Skandit) vuorijonoa. Suomen puolelle ulottuva osa Kaledonideista koostuu pääosin kolmesta päällekkäisestä ylityöntölaatasta, jotka ovat työntyneet arkeeisen pohjakompleksin päälle. Tasahuippuisen Saana- tunturin sivuprofiilissa on helposti havaittavissa laattamainen ulkoasu.

Kaledonidien vuorijono muodostui Pohjois-Euroopan, Grönlannin ja Pohjois-Amerikan laattojen törmätessä. Tämän jälkeen vuorijono kului eroosion vaikutuksesta peneplaaniksi (ns. puolitasanko). Myöhemmin Keski-Euroopan Alppien poimutuksen yhteydessä jo huomattavasti madalatuneet Kaledonidit kohosivat uudestaan yhtenä lohkona ylös. Nykyään Kaledonideista on näkyvissä enää juuria, mutta aikoinaan niiden arvioidaan ulottuneen yli 10 km korkeuteen.

Perille saavuimme joskus kuuden pintaan illalla. Majoituspaikkamme oli Kilpisjärven rannalla sijaitseva Tundrean lomakylä, jossa majoituimme pieneen huoneistoon rantasaunan yläkerrassa. Iltapalaa ja seuraavan päivän reissueväitä varten pyörähdimme vielä Kilpishallissa, jossa oli melkoisesti vilskettä ja paikalla edustettuna useampikin kansalaisuus.

Sunnuntai-aamu valkeni koleana ja pilvisenä, mutta sentään poutaisena. Huoneen ikkunasta näkyvä Saanan huippu näytti olevan kokonaan pilvien peitossa. Noh, pieni pilvisyys ei haittaa. Oikeastaan mukavampikin ajella pilvisellä säällä; ei pääse aurinko vilkuttelemaan ikävästi silmiin.

Aamu polkaistiin käyntiin kaurapuurolla ja kananmunilla. Reissuevääksi tuli tehtyä jokunen tomaatti-juusto-kinkku-sämpylä. Norjan hintatason tuntien matalalla budjetilla matkustavan kannattaa viimeiseen asti vältellä ostosten tekoa Norjan puolella. Tosin sunnuntai-päivänä kaikki paikat taitavat olla Norjassa kiinni, joten siinä vielä isompi syy, miksi hyvät eväät ovat tärkeitä. Matkan jouhevaksi etenemiseksi myös kulkuneuvon ruokkimisesta on tärkeää huolehtia. Välttääksemme Norjan huoltoasemien ryöstöhinnat, kävimme juottamassa Poloisen kylläiseksi suomalaisella bensiinillä ennen rajan ylittämistä.

Matkaan päästiin mukavasti ennen yhdeksää ja otimme kurssin kohti Norjan puolella Lyngeninvuonon pohjukassa sijaitsevaa Skibotnia; suomalaisittain Yykeänperää. Kilpisjärveltä on Norjan rajalle noin 8 km. Maisema on melko karua; enimmäkseen tundraa muistuttavaa tunturiylänköä ja vaivaiskoivupusikkoa. Norjan puolelle siirryttäessä tie alkaa viettämään alaspäin ja samalla maisema alkaa muuttua dramaattisesti. Pidämme lyhyen pysähdyksen tien sivussa olevalla levitteellä ja ihailen samalla läheisellä tieleikkauksella näkyvää poimurakennetta. Ajettaessa kohti vuonon pohjukkaa Suomen melko loivapiirteinen topografia vaihtuu Norjan jyrkkärinteisiin vuorten seinämiin ja pitkät loivat mäet vaihtuvat jyrkempiin ja mutkaisempiin. Vaivaiskoivupusikko vaihtuu takaisin mänty- ja kuusimetsäksi.

Ennen Skibotnia käymme vilkaisemassa tien alittavan Rovijoen yhteydessä olevaa näyttävää vesiputousta. Rovijoen vesiputous on noin 30 m korkea ja se tunnetaan myös Morsiushuntuputouksena. Aikanaan putoukseen on tipahdellut silloin tällöin ihmisiä, mikä on ihan uskottavaa, sillä putouksen juurelle kulkeva kivinen polku on melko vaikeakulkuinen. Nykyään polun yläosassa on turvakaiteet, mikä varmasti on lisännyt turvallisuutta. Kaiteita tosin on vain putouksen yläosassa olevalle tasanteelle asti ja alas mentäessä reitillä joutuu hieman kiipeilemään. Liukkaiden liuskekivien päällä liikkuessa saa hieman katsoa mihin astuu, ettei liukastu ja tule pyörien rinnettä alas. Itse pääsin ilman isompia sattumuksia putouksen juurelle saakka. Tosin alhaalla oleva savikko pääsi hieman yllättämään ja teinkin sitten lähempää tuttavuutta Maapalloon. Noh, ei ollut onneksi ketään näkemässä, joten sovitaan että mitään ei tapahtunut. :D

Vesiputouksen jälkeen matka jatkui laskettelemalla kiemurtelevaa vuoristotietä alas Skibotndaleniin (suomalaisittain Yykeänperänvankka). Skibotn sijoittuu Jäämeren rantaan, josta pohjoiseen avautuu Lyngenfjorden (Yykeänvuono). Käännyimme E8-tielle ja lähdimme ajamaan kohti itää. Seuraava isompi kohde oli Alta, jonne matkaa kertyy Skibotnista 280 km. Tie kiemurtelee seuraillen meren rantaa. Linnuntietä katsottaessa matka ei vaikuta pitkältä, mutta kilometrejä kertyy melko runsaasti, koska vuonojen yli ei kulje siltaa, vaan ne joudutaan kiertämään vuonon pohjukan kautta. Matkalla on myös useampia tunneleita, jotka säästävät aikaa oikaisemalla isompien vuorten läpi niiden kiertämisen sijaan. Norjan tiestön ylläpito ja rakentaminen on huomattavasti paremmalla mallilla kuin Suomessa ja tälläkin hetkellä oli matkan varrella meneillään useita tiehankkeita. Runsas tietöiden määrä tosin hidasti merkittävästi matka tekoa, sillä normaalien 70 ja 90 km/h rajoitusten sijaan useisiin paikkoihin oli laitettu 30 ja 50 km/h rajoitukset. Noh, jäipähän aikaa enemmän katsella maisemia.

 

Jatketaan tästä seuraavassa blogissa… :)

-Ville K