Miniroadtrip Pohjois-Norjaan 13.–15.8.2016 – Osa 2

1.2.2017 | Ville Kallio

 

Skibotnista Altaa kohti kuljettaessa E6 myötäilee Jäämeren rantaviivaa ja sen varrella on useita hienoja näkymiä. Rannikko on melko jyrkkäpiirteistä ja Kölivuorten vaikutus maisemaan on vielä hyvin nähtävissä. Vuoroveden vaihtelu näkyy vuonon pohjukoissa selvästi. Laskuveden aikaan rantaviiva on vetäytynyt kauas kylien satama-alueilta ja levien peittämää merenpohjaa on nähtävissä useita satoja metrejä.

Vuoret alkavat kuitenkin madaltua kun siirrytään Finnmarkin lääniin ja Altan jälkeen terävät huiput vaihtavat loivapiirteisiin tuntureihin. Samalla myös kasvillisuus vähenee ja kuusimetsät vaihtuvat mäntyihin ja koivuihin.

Vajaa 300 km pitkä Skibotn–Alta -väli ei kartalta katsottuna näytä hirveän pitkältä, mutta autossa istuessa siihen tuhraantui yllättävän paljon aikaa. Taukoja emme tainneet pitää kuin kerran tuossa välillä, olisiko tuo ollut jossain Olderdalenin paikkeilla. Taukopaikalta näkyivät vuonon toiselta puolelta kohoavat ns. Lyngenin Alpit. Nämä liki yli 1500 m korkeuteen merenpinnasta nousevat jyrkkärinteiset vuoret edustavat Tromssan läänin korkeinta kohtaa.

Altaa kohti ajettaessa tie kulkee useamman tunnelin läpi, jotka nopeuttavat matkantekoa huomattavasti kun jokaista kumparetta ei tarvitse kiertää. Tälläkin hetkellä oli käynnissä useampia uusia tunnelihankkeita. Vielä kun saataisiin vuonojen yli sillat, niin välttyisi ylimääräisiltä kymmenien kilometrien koukkaisuilta.

Alta on Finnmarkin väkirikkain kunta, jossa on asukkaita vajaa 15000. Paikka on tunnettu Pohjois-Euroopan suurimmasta kalliopiirrosalueesta. Kallioon on maalattu jopa 3000 piirrosta, joista vanhimmat ovat yli 6000 vuotta vanhoja. Me emme ajan puutteen vuoksi käyneet noita esihistoriallisia ”graffiteja” ihastelemassa ja kosketus Altaan oli muutenkin melko pintapuolinen. E6-tie ohittaa Altan keskustan ja kokemus Altasta jääkin muutamaan isohkoon liikenneympyrään

Jonkin matkaa Altasta itään päin oli tien varressa isohko levähdysalue, jossa pidimme lounastauon. Samalla sai hieman keventää olotilaansa. Tässä yhteydessä on mainittava, että levähdysalueen saniteettitilojen odööri oli jotain sanoinkuvaamatonta. Emme suosittele tutustumaan ellei ole ihan pakko. Liki kuuden tunnin ajorykäisyn jälkeen pari sämpylää tekivät oikein hyvin kauppansa, jonka jälkeen matkaa oli taas mukavampi jatkaa.

Altan jälkeen vuoret alkoivat pikku hiljaa madaltua ja tie kääntyi sisämaahan. Muutamien isompien nousujen jälkeen maisema vaihtui jyrkkäpiirteisestä rannikkoalueesta tasaiseksi tunturiylängöksi. Ylängöllä ei kasvanut ollenkaan puita ja keskellä karua tasankoa kulkeva maantie toi etäisesti mieleen jonkin sortin aavikon.

Tunturiylängön jälkeen saavuttiin Skaidiin, joka on pieni kylä kukkuloiden keskellä olevassa Repparfjordin laaksossa. Seuraavan yön majoituspaikkamme oli Hotel Skaidi, jonne kävimme kirjautumassa sisään ja jättämässä hieman tavaroita. Kello oli vasta kolme iltapäivällä, joten aikaa oli hyvin tehdä pieni sightseeing Skaidin luoteispuolella noin 55 km päässä sijaitsevaan Hammerfestiin.

Hammerfest on noin 10000 asukkaan kaupunki ja yksi maailman pohjoisimmista kaupungeista (joidenkin lähteiden mukaan jopa pohjoisin riippuen hieman kaupungin määritelmästä). Se sijaitsee Kvaløyan saarella, jota yhdistää mantereeseen 70-luvulla valmistunut Kvalsundin riippusilta. Aiemmin liikenne saarelle on ollut lauttayhteyden varassa, joten sillan valmistumisella on varmasti ollut myös turismille suuri merkitys. Maisema saarella on karu. Kasvillisuus on enimmäkseen puutonta tundraa, jossa on paikoin pieniä pensaita ja kanervaa. Hammerfestiin johtava tie kulkee saaren länsireunaa ja sen varrelta voi nähdä myös länsipuolella olevalle Seilandin saarelle.

Hammerfestissa on tullut vierailtua jo kerran aiemminkin, kesällä 2010. Melko samannäköisenä oli paikka pysynyt kun kuvia vertaili. Paras näkymä kaupungista avautuu läheisen tunturin laelta, jonne pääsee autollakin melko mukavasti ja onpa tuonne vuorelle jonkinnäköistä turistirysääkin rakenneltu. Edellisellä Hammerfestin vierailulla reittiä tunturin laelle sai etsiä hyvän tovin ja tuolloin reittiä etsiessä tuli katsastettua myös Kvaløyan pohjoispuolikin. Tällä kertaa oli olemassa jonkinlainen muistinjälki, missä reitti kulki, mutta tälläkin kertaa sai ajella hyvän tovin, ennenkuin oikeanlainen tienhaara löytyi. Mielenkiintoisena yksityiskohtana tunturin laella olevan turistikeskuksen katolla kasvaa ruohoa. Tuon tyyppisiä rakennuksia on Pohjois-Norjassa nähtävissä useissakin paikoissa.

Norjan kauppojen aukioloajat ovat Suomeen verrattuna huomattavasti rajoitetummat. Sunnuntaisin on turha odottaakaan, että mikään kioskia isompi kauppa olisi auki. Tämän saimme huomata, kun koitimme etsiskellä jotain iltapalan tapaista. Loppujen lopuksi mukaan tarttui pienestä kulmakioskista muutama hotdog ja pari putelia norjalaista mineraalivettä. Niillähän sitä pärjäsikin loppuillan.

Hammerfestissa vierailun jälkeen päivän ajelut alkoivatkin lähestyä loppuaan. Iltaseiskan aikoihin palailimme takasin Skaidiin hotellille ja valmistauduimme jo seuraavaan päivään.

Maanantaiaamu valkeni Skaidissa varsin mukavissa merkeissä: aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja hotellin aamupalassakaan ei ollut mitään moittimista. Edellisaamun kaurapuuro ja muutama sämpylä tuntuivat varsin askeettisilta vaihtoehdoilta munakkaan, pekonin ja erilaisten juusto- ja leikkelelautasten keskellä. Noh, pitkä ajomatka takaisin Ouluun oli edessä, joten oli enemmän kuin suotavaa että aamulla saisi riittävästi ruokaa kumpuun.

Liikenteeseen lähdettiin joskus kahden pyörteissä. Kävimme varmuuden vuoksi juottamassa Poloista. Pääsipä vähän maistelemaan ulkomaan bensiiniä.

Päivän ensimmäinen etappi, Skaidista Lakselviin, on noin 90 km. E6-tie kulkee noin 20 km sisämaassa Porsanginvuonon rantaan saakka. Olderfjordin kohdalla tie haarautuu pohjoiseen ja etelään. Eteläinen haara jatkuu E6-tienä kohti Lakselvia myötäillen Porsanginvuonon reunaa. Pohjoinen haara lähtee kohti 130 km päässä olevaa Nordkappia.

Ennen Lakselvia teimme pienen pysähdyksen Trollholmsundiin. Olderfjordin ja Lakselvin puolivälissä, muutama kilometri Indre Billefjordin eteläpuolella, kääntyy E6-tieltä pienehkö kiemurteleva tie, joka päättyy muutaman kilometrin päässä olevan maatilan vieressä olevalla parkkipaikalle. Parkkipaikalta lähtee polku, joka kulkee kivikkoisten rantakallioiden välistä niemen kärkeen. Niemellä kohoaa useita muutaman metrin korkuisia, hieman erikoisen muotoisia, halkeilleita, pylväsmäisiä kivimuodostumia. Alueen kivi koostuu dolomiitista, joka on magnesiumpitoista kalkkikiveä. Se on muodostunut noin 700 miljoonaa vuotta sitten merenpohjalle kerrostuneesta kalkkilevästä. Pylväsmäiset muodostumat ovat syntyneet rannikolla vaikuttaneiden eroosiovoimien ansiosta viimeisen jääkauden jälkeen kun dolomiittinen kallio on maannousemisen myötä kohonnut merestä.

Dolomiittimuodostumia kutsutaan myös ”Trollholmsundin peikoiksi”. Vanha saamelainen taru kertoo peikkojoukosta, joka vaelsi yli Finnmarksviddan (Keski-Finnmarkin tunturialue). Ne kantoivat mukanaan kultaa ja hopeaa sisältävää arkkua. Porsangissa ne halusivat majoittua vuoren sisään, mutta eivät onnistuneet kaivamaan tarpeeksi suurta luolaa, joten ne jatkoivat matkaa eteenpäin. Peikot tulivat erään niemen kärkeen, josta niiden oli päästävä vuonon toiselle puolelle. Tuolloin alkoi kuitenkin jo päivä koittaa. Peikkojen täytyi jättää kantamansa arkku. Mutta ennenkuin ne ehtivät piiloon, nousi aurinko ja peikot muuttuivat kiveksi.

Dolomiittimuodostumien jälkeen matka jatkui kohti Lakselvia. Olin suunnitellut etukäteen pysähdystä vielä Rappafossen-vesiputoukselle, mutta epähuomiossa ajoimme paikan ohi. Huomasimme tämän vasta myöhemmin, emmekä viitsineet enää kääntyä takaisin. Putous ei siis näy tielle, vaan ainoa siitä indikoiva asia oli kauempana kalliossa näkyvä ruhje. Noh, jääpä seuraavalle Pohjois-Norjan reissulle vielä käyntikohteita.

Lakselv eli Lemmijoki sijaitsee Porsangin vuonon pohjukassa. Se on Porsangin kunnan hallinnollinen keskus, jossa on reilu 2000 asukasta. Emme jääneet Lakselviin sen pitemmästi pyörimään vaan ajoimme suoraan sen läpi jatkaen E6-tietä sisämaahan ja kohti Karasjokea. Maisema muuttuu sisämaahan ajaessa metsäisemmäksi ja rannikkoalueella tyypillinen topografian teräväpiirteisyys vaihtuu loivemmiksi tuntureiksi. Lakselvin ja Karasjoen välimatka on reilu 70 km. Karasjoelta tie kääntyy itään kohti Suomen rajaa ja Karigasniemeä, jonne on matkaa noin 20 km.

Karigasniemelle tie kulkee Karasjoen jokilaaksossa ja näkymät ovat välillä sangen upeat. Ihan yhtä eeppisiin mittasuhteisiin ei toki päästä kuin Norjan rannikkoalueella, mutta kyllähän se silmä lepää kiemurtelevaa jokeakin katsellessa. Hieman ennen Karigasniemeä maantie ylittää Inarijoen, joka edustaa Suomen ja Norjan rajaa.

Suomen puolelle tultaessa maisemat kokivat aikamoisen inflaation; ainakin maantiellä ajaessa. Norjan puolelta tultaessa on heti alussa pitkän nousu, jonka jälkeen tie jatkuu lähes viivasuorana kulkien hiekkaisten kankaiden keskellä.

Matkaa oli tehty jo useampi tunti, joten kahvihammasta alkoi kolottelemaan. Kello taisi olla jossain puolenpäivän hujakoilla. Giellajohkan (Kielajoki) kohdilla oli maantien varressa jokin kahvilan tapainen jossa pidimme pienen tauon. Sen pakollisen kahvikupillisen lisäksi piti kokeilla myös paikallista vohvelia kermavaahdon ja hillon kera ja olihan se hyvää. :P

Tämän jälkeen olikin sitten puuduttavaa maantietä oikein pitkän kaavan mukaan. Kaamasen kohdilla käännyttiin 4-tielle, jota sitten köröteltiin koko loppumatka. Maisema oli sitä ”perus-Lappia”, eli metsäisiä loivia tuntureita ja paikoin pieniä lampareita. Ja poroja. Ja karavaanareita. Inarijärvi ja Porttipahta tarjosivat vähän lisää sinistä väriä maisemaan, mutta kokonaisuudessaan 4-tien ympärillä oleva Lappi on melko puuduttavaa katseltavaa Norjan maisemien jälkeen. Pohjanmaan pannukakkutasangoilta tultaessa asia on tietysti toinen.

Loppumatka mentiin yhden pysähdyksen taktiikalla. Sodankylässä oli pakollinen pikapysähdys kun Poloiselle iski bensiininjano. Samalla sai keventää hieman omaakin olotilaansa. Tämän jälkeen taidettiinkin mennä sitten yhtä soittoa Ouluun, jonne päästiinkin vielä ihmisten aikoihin ja kerkesin vielä kauppaankin. Päivämatkaksi tuli yli 800 km, joka kyllä loppumatkassa tuntui takapuolessa ja kaasujalassa. Polon ajomukavuus oli viimeiset pari tuntia enemmänkin epämukavuutta. Tosin varmaan useammassakin autossa alkavat paikat kipeytymään jos siellä istuu lähes kellon ympäri.

Kaikenkaikkiaan reissulla kertyi kilometrejä noin 2000, joka kolmelle päivälle jaettuna on ehkä hieman turhan paljon. Reissukuume kyllä heräsi taas siinä määrin, että varmaan sitä on ensi kesänä tehtävä uusi Norjan reissu hieman väljemmällä aikataululla.

Näihin tunnelmiin tällä kertaa. Ensi kerralla sitten jotain ihan muuta.

-Ville K.