Hanna Heikkinen opettaa Oulun yliopiston Matemaattisten tieteiden tutkimusyksikössä tilastotiedettä. Osallistuimme Heikkisen opettamalle Tilastotieteen perusteet -kurssille ja yllätyimme siitä, kuinka käytännönläheisesti kurssi oli toteutettu.
Kurssilla muun muassa arvioitiin sitä, kuinka monta kertaa nasta putoaa piikki ylöspäin ja kuinka monta kertaa piikki alaspäin 20 nastan heitossa. Havainnot kirjattiin ylös ja tilastollisia lukuja laskettiin tästä itse hankitusta datasta. Eräällä kerralla arvioitiin karkkipussin kokonaismassaa kolmen sokkona nostetun karkin perusteella. Lähimmäksi arvannut voitti pussin itselleen.
Kurssi rakentui pitkälti opiskelijoiden itsensä hankkiman datan varaan ja pääasiallisena opiskelumuotona oli pienryhmissä työskentely. Kynä ja paperi oli korvattu tietokoneella ja R-ohjelmalla. Oppimista arvioitiin jokaviikkoisten ryhmätehtävien lisäksi oppimispäiväkirjoilla, verkossa tehtävillä testeillä ja erilaisilla oppimistehtävillä.
Haastattelimme Heikkistä erilaisesta yliopisto-opettamisesta ja saimme kuulla myös siitä, miten Tilastotieteen perusteet -kurssi on kehittynyt nykyiseen muotoonsa.
Toiminnallista opetusta ja työelämälähtöisyyttä
Heikkisen ollessa jatko-opiskelijana kuului opintoihin harjoitusten pitämistä opiskelijoille. Alun perin Heikkinen kertookin päätyneensä opettamaan jatko-opintojensa kautta. Vaikkei hänestä pitänyt tulla opettajaa, alkoi opettaminen kiinnostaa enemmän kuin tutkiminen. Niinpä Heikkinen päätti opiskella myös opettajan pedagogiset opinnot. Tilastotieteen perusteet -kurssin kehittäminen lähti liikkeelle jo pedagogisten opintojen aikana osana kehittämisprojektia. Heikkinen kertoo kuitenkin kehittäneensä kurssia paljon senkin jälkeen.
Ensimmäinen askel oli pohdinta siitä, miten opetuksesta saisi linjakasta eli miten oppimistavoitteet, -menetelmät, kurssin sisällön ja oppimisen arvioinnin saisi linjaan keskenään. Heikkinen päätyi jatkuvaan arviointiin, joka tarkoittaa sitä, että opiskelijat tekevät töitä koko kurssin ajan eikä kaikkea osaamista näytetä isossa tentissä kurssin lopussa. Toinen tärkeä asia Heikkiselle oli se, että opiskelijat oppisivat yhteisöllisesti. Myös työelämälähtöisyys oli ajatuksena jo ensimmäisellä hänen opettamallaan Tilastotieteen perusteet -kurssilla. Miksi tehdä tilastotiedettä kynällä ja paperilla, jos voi tehdä sitä samalla tavalla kuin tulevassa työelämässä?
Jo pedagogisten aikana Heikkinen sovelsi tilastotieteen opetukseen toiminnallista opetusta työpajojen muodossa, mutta tuolloin kohderyhmänä olivat yläkoululaiset. Heikkisen mukaan myös peruskoulun puolella oppilaat innostuivat ryhmätyöskentelystä yliopisto-opiskelijoiden tapaan. Heikkinen selvittää, että yläkoulun oppilaita tulee vain pitää tiukemmin silmällä, jotta tarvittavat tehtävät tulisi tehtyä ja ryhmätyöskentelystä olisi hyötyä. Yliopistossa vastuu oppimisesta on kuitenkin ensisijaisesti opiskelijan omalla vastuulla.
Muuttuva yliopisto-opetus
Heikkinen kokee, että yliopisto-opetus on menossa yksilöllisempään suuntaan, kauemmas ns. massaluennoista. Hän itse on tehnyt kokeiluja, jotka lähestyvät hänen mukaan idealtaan flippausta. Flipped learnigin pääideana on se, että opiskelija opiskelee itsenäisesti aihetta esim. videoiden avulla ennen luentoa, jossa kyseistä aihetta käsitellään. Näin ollen itse luennolla jää enemmän tilaa kysymyksille ja keskustelulle. Heikkinen kertoo, että tällä hetkellä varsinaista flippausta on vaikea toteuttaa tilastotieteen parissa, sillä sopivia videoita ei ole löytynyt ja videoiden tuottaminen itse vaatisi enemmän aikaa sekä suurempia resursseja.
Arviointi on Heikkisen mukaan yliopisto-opetuksen suurin haaste, sillä arvioinnissa tulisi mitata saavutettuja tavoitteita. Massakursseilla, joille osallistuu hyvin paljon opiskelijoita, tällainen arviointi on käytännössä kuitenkin mahdotonta toteuttaa käytettävissä olevalla ajalla.
Heikkinen näkee perinteisestä luento-opetuksesta poikkeavat opetusmenetelmät erittäin hyödyllisinä. Opiskelijat ovat selvästi oppineet enemmän, kun jatkuva arviointi on pakottanut tekemään töitä koko kurssin ajan. Näin opiskelijat ovat ”oppineet huomaamattaan” kurssin keskeisiä asioita. Jatkuva arviointi helpottaa Heikkisen mukaan myös osaamistavoitteiden saavuttamisen mittaamista.
Heikkinen huomauttaa, että jatkuvassa arvioinnissa ja ryhmätyöskentelyssä on myös riskinsä. Jatkuvan arvioinnin vuoksi opiskelijoiden oppimista voi tulla sirpaleisempaa, sillä opiskelijoilla ei ole välttämättä tarvetta muodostaa asioista yhtenäistä kuvaa. Ryhmätyöskentelyssä voi puolestaan esiintyä ”vapaamatkustajia”, mutta Heikkisen mukaan se on kuitenkin harvinaista. Lähtökohtaisesti monipuoliset opetusmenetelmät kuitenkin palvelevat yksilöllisesti kaikkia opiskelijoita ja uudet tavat ovat täysin tervetulleita perinteisen yliopisto-opetuksen rinnalle vahvistamaan oppimistuloksia.
